"Sit tää niinku ampuu ja sen pää räjähtäis!"

Minä uskon, että vanhemmat tietävät yleensä parhaiten. He tuntevat lapsensa ja haluavat heille parasta. Yleensä saan heidän ajatuksestaan kiinni, vaikka olisinkin itse tehnyt eri päätöksen jossakin asiassa. Ainoat alueet, jossa huomaan törmääväni täysin vastakkaisiin mielipiteisiin on mediakasvatus ja vieraan kielen opettaminen, ilman että se on kummankaan vanhemman äidinkieli. Tässä kirjoituksessa keskityn mediakasvatukseen, tarkemmin rajattuna pelien pelaamiseen.

Peleissä on ikärajat ihan syystä. Kuuntelin yhtenä päivänä miten ryhmämme poika kertoi pelanneensa yöllä peliä, jossa ammutaan ihmisiä. Mieleeni tuli kymmeniä kysymyksiä. Ensinnäkin miten tämä on edes salaa mahdollista? Onko kone pojan huoneessa? Kuka sen pelin on ostanut? Kyseisellä pojalla ei ole isompia sisaruksia, joten jos vanhemmat eivät pelaa niin peli ei voinut olla vahingossa pojan ulottuvilla. Kysyessäni aiheesta vanhemmilta, sain vastaukseksi ehdottoman kiellon. Ei heillä pelata kuin tunnin viikossa, eikä koskaan ilman valvontaa. Minulla ei ole mitään syytä kyseenalaistaa pojan kertomusta. Ajankohdat voi tietenkin heittää, yö voi tarkoittaa myöhäisiltaa, mutta pääpiirteittäin minä uskon pojan versiota. Tämä peli esiintyy kaikissa hänen leikeissään ja piirustuksissaan. Eskarilainen osaa kertoa jo asioita niin yksityiskohtaisesti, ettei epäilykselle jää hirveästi tilaa. 

On monia syitä, miksi vanhempi toimii näin järjenvastaisesti. Ensimmäisenä tulee mieleen väsymys, on helppoa antaa lapsen pelata ja kerätä itse voimia samalla. Toisena välinpitämättömyys, ei vaan puhtaasti kiinnosta ja asiaa vähätellään. Kolmantena on sitten tietämättömyys, mikä nykyään internetin aikakautena tuntuu vähän keksityltä. 

Psykologian tohtori, Tarja Salokoski, tutki väitöskirjassaan (v. 2005) pelaamista ja siihen liittyviä huolenaiheita, eli väkivaltaisia sisältöjä, väkivaltaa sisältävien pelien suosimista ja runsasta pelien pelaamista. Lisäksi Salokoski tarkasteli vanhempien aktiivisuutta pelien valvonnassa. Suosituimmista tietokonepeleistä löytyi väkivaltaa todella paljon. Päähahmon laiton väkivalta oli hallitseva piirre ja edellytys pelissä jatkamiselle. Lasten peleissä väkivaltaa oli lähes yhtä paljon, mutta se oli huumoripitoista ja siitä ei seurannut mitään. Pelien ikäsuositukset eivät siis oikeasti auta väkivallattomien vaihtoehtojen haussa.

Tutkimuksessa jo 10-vuotiaan suosikkipeli saattoi olla merkattu K18-tarralla. Väkivaltapelejä suosivat lapset usein fantasioivat väkivallasta, ilmaisivat halua tapella ja heiltä puuttui kykyä empatiaan. Pelien suurkuluttajat pakenivat arkea ja velvollisuuksia sekä purkivat paineitaan pelaamalla. Riskipelaajilla, useimmiten pojilla, esiintyi aggressiivisuutta, levottomuutta ja heikkoa itsehallintaa. Pelaamista aktiivisesti valvovien vanhempien lapsilla oli riskipelaamista vain vähän. Valitettavasti harvat vanhemmat valvoivat lastensa pelaamista.

Salokoski tutki pääasiassa koululaisia. Minun ryhmäni poika on 6-vuotias. Hän ei voi olla mitenkään kyvykäs ymmärtämään, mitä siellä koneella oikeasti tapahtuu. Edellisessä ryhmässäni oli 4-vuotias tyttö, joka pelasi mielipuolisen paljon. Hänen pelit eivät ainakaan minun ymmärrykseni mukaan olleet K18-materiaalia, mutta pelimäärät olivat niin rajuja, että ne hallitsivat tytön elämää. Isän tullessa hakemaan häntä, alkoi kova väittely pelaamisesta. Meidän edessä ongelmaa vähäteltiin ja kerrottiin tiukoista peliajoista. Seuraavana päivänä kuulimme taas pelikuulumiset. Toki lapset suurentelevat, emmekä me työntekijät aina osta heidän juttujaan ihan kertakuulemisella. Tämäkin lapsi kertoi kuitenkin niin seikkaperäisesti tekemisistään, että olisi ansainnut Oscarin, mikäli olisi keksinyt ne kaikki päästään.

No ne vanhemmat. He tietävät tekevänsä väärin. Asiasta kysyessä he kiemurtelevat, katselevat taivaalle ja välttelevät katsekontaktia. Korostan aina, että elän itsekin vuotta 2016, enkä todellakaan vastusta pelejä ja tietokoneita. Minusta ne on hieno lisä ja apuväline elämäämme. Meidän vastuulla on ohjata lapsia laitteiden turvalliseen käyttöön, selittää sisältöjä ja ihan suoraan estää pääsy osaan materiaalista. Tietokoneet tulee esitellä muunakin, kuin viihteenä. Diginatiivius on vähän hatusta heitettyä, jos osaa vain pelata ja lähettää whatsapp-viestejä. Lapsille pitää selittää mikä on totta ja mikä ei, mikä sallittua ja mikä ei. Ihan niinkuin tässä todellisessakin elämässä.