"Sit tää niinku ampuu ja sen pää räjähtäis!"

Posted on: tiistai 29. maaliskuuta 2016

Minä uskon, että vanhemmat tietävät yleensä parhaiten. He tuntevat lapsensa ja haluavat heille parasta. Yleensä saan heidän ajatuksestaan kiinni, vaikka olisinkin itse tehnyt eri päätöksen jossakin asiassa. Ainoat alueet, jossa huomaan törmääväni täysin vastakkaisiin mielipiteisiin on mediakasvatus ja vieraan kielen opettaminen, ilman että se on kummankaan vanhemman äidinkieli. Tässä kirjoituksessa keskityn mediakasvatukseen, tarkemmin rajattuna pelien pelaamiseen.

Peleissä on ikärajat ihan syystä. Kuuntelin yhtenä päivänä miten ryhmämme poika kertoi pelanneensa yöllä peliä, jossa ammutaan ihmisiä. Mieleeni tuli kymmeniä kysymyksiä. Ensinnäkin miten tämä on edes salaa mahdollista? Onko kone pojan huoneessa? Kuka sen pelin on ostanut? Kyseisellä pojalla ei ole isompia sisaruksia, joten jos vanhemmat eivät pelaa niin peli ei voinut olla vahingossa pojan ulottuvilla. Kysyessäni aiheesta vanhemmilta, sain vastaukseksi ehdottoman kiellon. Ei heillä pelata kuin tunnin viikossa, eikä koskaan ilman valvontaa. Minulla ei ole mitään syytä kyseenalaistaa pojan kertomusta. Ajankohdat voi tietenkin heittää, yö voi tarkoittaa myöhäisiltaa, mutta pääpiirteittäin minä uskon pojan versiota. Tämä peli esiintyy kaikissa hänen leikeissään ja piirustuksissaan. Eskarilainen osaa kertoa jo asioita niin yksityiskohtaisesti, ettei epäilykselle jää hirveästi tilaa. 

On monia syitä, miksi vanhempi toimii näin järjenvastaisesti. Ensimmäisenä tulee mieleen väsymys, on helppoa antaa lapsen pelata ja kerätä itse voimia samalla. Toisena välinpitämättömyys, ei vaan puhtaasti kiinnosta ja asiaa vähätellään. Kolmantena on sitten tietämättömyys, mikä nykyään internetin aikakautena tuntuu vähän keksityltä. 

Psykologian tohtori, Tarja Salokoski, tutki väitöskirjassaan (v. 2005) pelaamista ja siihen liittyviä huolenaiheita, eli väkivaltaisia sisältöjä, väkivaltaa sisältävien pelien suosimista ja runsasta pelien pelaamista. Lisäksi Salokoski tarkasteli vanhempien aktiivisuutta pelien valvonnassa. Suosituimmista tietokonepeleistä löytyi väkivaltaa todella paljon. Päähahmon laiton väkivalta oli hallitseva piirre ja edellytys pelissä jatkamiselle. Lasten peleissä väkivaltaa oli lähes yhtä paljon, mutta se oli huumoripitoista ja siitä ei seurannut mitään. Pelien ikäsuositukset eivät siis oikeasti auta väkivallattomien vaihtoehtojen haussa.

Tutkimuksessa jo 10-vuotiaan suosikkipeli saattoi olla merkattu K18-tarralla. Väkivaltapelejä suosivat lapset usein fantasioivat väkivallasta, ilmaisivat halua tapella ja heiltä puuttui kykyä empatiaan. Pelien suurkuluttajat pakenivat arkea ja velvollisuuksia sekä purkivat paineitaan pelaamalla. Riskipelaajilla, useimmiten pojilla, esiintyi aggressiivisuutta, levottomuutta ja heikkoa itsehallintaa. Pelaamista aktiivisesti valvovien vanhempien lapsilla oli riskipelaamista vain vähän. Valitettavasti harvat vanhemmat valvoivat lastensa pelaamista.

Salokoski tutki pääasiassa koululaisia. Minun ryhmäni poika on 6-vuotias. Hän ei voi olla mitenkään kyvykäs ymmärtämään, mitä siellä koneella oikeasti tapahtuu. Edellisessä ryhmässäni oli 4-vuotias tyttö, joka pelasi mielipuolisen paljon. Hänen pelit eivät ainakaan minun ymmärrykseni mukaan olleet K18-materiaalia, mutta pelimäärät olivat niin rajuja, että ne hallitsivat tytön elämää. Isän tullessa hakemaan häntä, alkoi kova väittely pelaamisesta. Meidän edessä ongelmaa vähäteltiin ja kerrottiin tiukoista peliajoista. Seuraavana päivänä kuulimme taas pelikuulumiset. Toki lapset suurentelevat, emmekä me työntekijät aina osta heidän juttujaan ihan kertakuulemisella. Tämäkin lapsi kertoi kuitenkin niin seikkaperäisesti tekemisistään, että olisi ansainnut Oscarin, mikäli olisi keksinyt ne kaikki päästään.

No ne vanhemmat. He tietävät tekevänsä väärin. Asiasta kysyessä he kiemurtelevat, katselevat taivaalle ja välttelevät katsekontaktia. Korostan aina, että elän itsekin vuotta 2016, enkä todellakaan vastusta pelejä ja tietokoneita. Minusta ne on hieno lisä ja apuväline elämäämme. Meidän vastuulla on ohjata lapsia laitteiden turvalliseen käyttöön, selittää sisältöjä ja ihan suoraan estää pääsy osaan materiaalista. Tietokoneet tulee esitellä muunakin, kuin viihteenä. Diginatiivius on vähän hatusta heitettyä, jos osaa vain pelata ja lähettää whatsapp-viestejä. Lapsille pitää selittää mikä on totta ja mikä ei, mikä sallittua ja mikä ei. Ihan niinkuin tässä todellisessakin elämässä.

Rasismia päiväkodissa. Kyllä, luit oikein.

Posted on: perjantai 4. maaliskuuta 2016

Some on tehnyt näkyväksi nykyajan keskustelun täysin kestämättömän ja epä-älyllisen tason. Ystäväni kirjoitti facebookiin statuksen, jossa hän hämmästeli tämän maan muuttumista uskomattoman rasistiseksi. Joukko ihmisiä kommentoivat ja päivittelivät samaa. Mielestäni pohjimmiltaan mikään ei kuitenkaan ole muuttunut. Näin älytöntä tämä on aina ollut. Ennen asioista jurputettiin vaan siellä Niinisalon Essolla ja jos joku ihan hullutteli, hän kirjoitti asiasta mielipidekirjoituksen käsin paperille ja postitti sen paikallislehteen. Sieltä toimittajat karsivat ne kaikista seinähulluimmat pois ja vain osa kirjoituksista pääsi läpi. Siinä se. Mutina Essolla jatkui.

Tämä yleinen ilmapiiri, kuinka kaiken saa ladella ääneen välittämättä sen loukkaavuudesta, näkyy mielestäni myös meillä päiväkodeissa. Lievempinä ilmiöinä on esimerkiksi kesken kokouksen heitetyt linjaukset, joissa puhuja tekee selväksi hänen poliittisen kantansa ja mielipiteensä maahanmuutosta. Tämä ei luonnollisesti liity kokouksen aiheeseen millään tavalla. Puhe etenee täysin epäjohdonmukaisesti, kuin paraskin Iltasanomien nettikeskustelu. 

Harjoittelussani törmäsin erityislastentarhanopettajaan, jolla oli erityisen lennokkaat ajatukset. Sanoin hänelle epäileväni pientä vessakatastrofia, koska eräs lapsista haisi pahasti. Hän heitti takaisin, että joo, ei kannata välittää, kun noi neekerit usein haisee paskalle. Miten keskustelu voi jatkua, kun joku keskellä kirkasta keskiviikkopäivää heittää tällaisen kommentin? No tietenkin niin, että viereisen ryhmän lastenhoitaja kertoi oman mielipiteensä muista kulttuureista ja tämä erityisopettaja oli löytänyt sielunkumppanin. 

Nyt ihan hetki sitten kollegani valitti, kuinka heidän ryhmän pojat ovat varsinaisia itkupillejä ja tästä seuraava askel näille pojille on varmasti homous. Ilmaisin helpotukseni, että nykyajan pojat osaavat itkeä ja toivoin sen jatkuvan ihan aikuisuuteen asti. Kerroin myös, että täällä me olemme näyttämässä lapsille, kuinka heidät hyväksytään tähän maailmaan juuri sellaisina kuin he ovat. Sain vastaukseksi hymistelyä ja naurun, että voi teitä nykyajan nuoria. Tämän kyseisen ihmisen suuriin huoliin kuuluu myös keittiötyöntekijämme ja entisen harjoittelijamme seksuaalinen suuntautuminen.

Aivan rusinana pullassa oli eräänlainen viidakkoaiheinen performanssi, johon osallistuimme. Laulun mukana lapset esiintyivät erilaisia eläimiä seeproista papukaijoihin. Siinä viattomana bongorumpuja soittaessani huomasin, että gorillojen saapumisessa lavalle on jotain vähintäänkin kyseenalaista. Gorilloiksi oli valittu esiintymään ryhmistä pelkkiä tummaihoisia poikia. Valintakriteerinä oli ollut myös tummista ihonväreistä ne ehdottomasti tummimmat. Kyseiset lapset kiipesivät aikuisen kannustamana myös puolapuille rapsuttelemaan itseään ihan gorilloina, enkä keksinyt enää tunteilleni sanoja. 

Ihmiset saavat olla mitä mieltä haluavat. Olen oikeasti sitä mieltä. Minulla on oikeus pitää oman pääni sisällä tiettyjä ihmisiä idiootteina heidän mielipiteidensä takia. En kuitenkaan hyväksy näiden mielipiteiden kertomista työpaikalla, se on asiatonta. Vielä vähemmän hyväksyn niiden sanomista ääneen lasten kuullen. Kaikista eniten paheksun, kun näiden asenteiden annetaan vaikuttaa omaan työntekoon ja kasvatusnäkemykseen. Jos joku haluaa lukea Tapio Puolimatkaa vapaa-ajallaan ja käyttää aikaansa nettitrollaamiseen, se on täysin sallittua. Työpaikoilla on kuitenkin säännöt ja arvot, joita meidän kuuluu noudattaa.


Onneksi seassa on myös helmiä. Yhdessä harjoittelussani katselin erään päiväkodin työntekijän kanssa kahta lasta, jotka katselivat pilviä leikkitelineessä vierekkäin maaten. Tiesimme, ettei heillä ollut yhteistä kieltä. Tämä työntekijä sanoi olevansa onnellinen näiden lasten puolesta. He kasvavat avoimiksi ja suvaitsevaisiksi ihmisiksi. He ovat nähneet jo nyt niin paljon eri kulttuureista tulevia ihmisiä ja erilaisia tapoja. Totesimme yhdessä, ettemme me tienneet maahanmuutosta yhtään mitään verrattuna näihin lapsiin. Nämä lapset ovat niitä maailmankansalaisia, heidän maailmansa on jo 5-vuotiaana isompi kuin se Niinisalon Esso.

Lastentarhaaja All rights reserved © Blog Milk Powered by Blogger