Miimikot museoretkellä

Posted on: torstai 11. helmikuuta 2016

Olimme lähdössä ryhmämme kanssa museoretkelle. Katsoimme piirissä kuvia museosta ja mietimme, mitä tulisimme näkemään. Puhuimme matkasta ja lapset kertoivat omia kokemuksiaan lähijunista. Kysyin lopuksi, miten retkillä käyttäydytään. Odotin ensimmäisenä selitystä, kuinka ei saa karata ja aikuinen pitää näkyä kokoajan. Lapset totesivat yhteen ääneen ylpeänä tiedostaan, että matkalla ollaan nätisti. Mitä on tämä nätisti? Lapset viittasivat ja vuoron saaja ilmoitti nätisti olemisen tarkoittavan hiljaisuutta. Ihan hiljaa pitää olla. Olin vähän ihmeissäni, että mikä se semmonen retki on, missä ollaan ihan hiljaa. Toki junassa ei tarvitse huutaa tai museossa kirkua, mutta että ihan hiljaa? Kävimme ryhmän kanssa läpi mitä tarkoittaa tavallinen keskustelu. Junassa saa puhua ja museossa saa kommentoida näkemäänsä. Muutenhan kyseessä olisi 14 lapsen pantomiimiesitys. 

Kävin ennen valmistumistani muutamassa työhaastattelussa. Ensimmäisessä paikassa johtaja oli hieman myöhässä, joten odotin häntä hetken. Ryhmä lapsia tuli lähelleni syömään lounasta ja ryhmän aikuinen sanoi heidän opettelevan ravintolassa käyntiä täällä päiväkodissa. Kysyin siinä sitten, mitä he ovat oppineet. Miten ollaan ravintolassa? Kaikki vastasivat, että ravintolassa ollaan hiljaa. Kuinka niinkin kivasta asiasta, kuin ravintolakäynti saadaan näin masentava? Kuinka moni aikuinen on täysin hiljaa ravintolassa?

Miksi tässä maassa opetetaan lapsille, etteivät he kuulu kaikkiin tiloihin? Miten muutamme ympäristön lapsiystävällisemmäksi? En vaadi kaikkia rakastamaan lapsia, onhan ne välillä rasittavia. Siitä huolimatta he ovat ihmisiä, heillä on samat oikeudet olla ravintolassa laukomassa mielipidettään nauravista nakeistansa, kuin viereisen pöydän 45-vuotiaalla Pirjolla omasta vuohenjuustosalaatistaan. Lapset saavat yhtälailla kulkea museossa ja sanoa mikä miellyttää ja mikä ei. Me aikuiset voimme opettaa oikeaa äänenvoimakkuutta ja tiettyjä tapoja, mutta heillä on oikeus olemassaoloon ja mielipiteeseen. 

Kun mietitään lapsen oikeutta tiloihin, tuntuu ettei heillä sitä oikein ole. Koti on heidän ykköstilansa, seuraavana tulee päiväkoti. Joitain lapsia viedään eri harrastuksiin, kaikkia ei. Leikkipuistot ovat heidän aluettaan ja mieleen tulee Hoplopit ja Huimalat. Kaikki nämä tilat ovat aivan eristettyjä. Hoplopissa ei paljoa lapsettomia näe, ja harva varmaan pyörii leikkipuistoissa ilman lapsia. Missä lasten siis kuuluisi olla? Useat ystäväni ovat sanoneet, etteivät halua mennä kahviloihin ja ravintoloihin lapsen kanssa, koska saavat osakseen mulkoilua ja paheksuntaa. Miksi sinä saat vetää sitä cappuccinoasi, mutta sinua lonkkaan ylettyvä tyyppi ei saisi nauttia suklaakeksistään? Käytöstapoja ei voi oppia olematta yhteisön jäsen. 

Päiväkoditkin tuntuvat välillä pyörivän aikuisten maailman ympärillä. Päiviä hallitsee aikuisten työvuorolistat, kokoukset ja tauot. Palautan aina välillä mieleeni entisen työkaverini lausahduksen. Istuimme hänen kanssaan kotileikkihuoneen lattialla ja ihailimme kolmen tytön teekutsuja. Meidän tulisi hänen mukaansa olla kiitollisia, että me aikuiset saamme osallistua heidän päiväänsä ja olla vieraana heidän elämässään. Nimenomaan tuossa järjestyksessä sen kuuluu olla.

1 kommenttia:

Lastentarhaaja All rights reserved © Blog Milk Powered by Blogger