"Nauti nyt omasta ajasta..össönsössönss"

Tässä raskauden loppumetreillä (6 päivää arvattuun deadlineen) olen pohtinut kovasti tulevaa lapsiperheen arkea ja mahdollisia haasteita. Koska haasteita siinä tuntuu olevan. Töissä näkee stressaantuneita vanhempia ovensuussa aamulla ja samat vanhemmat työpäivän jälkeen lopen uupuneina hakemassa jälkikasvuaan. Saatetaan purnata joka ikinen päivä ruuhkista, jotka nyt Suomessa ovat kuitenkin aika maltillisia. Tai ohimennen lauotaan totuuksia lapsestaan, joka nyt ei vaan ikinä ilmeisesti opi itse pukemaan. Tämä on siis kuva, joka annetaan ulospäin. Tiedänhän minä, ettei se ole koko totuus. Lapset kyllä kertovat maanantaina mitä ovat tehneet viikonloppuna ja yleensä ne sisältävät todella mukavia hetkiä vanhemman tai vanhempien kanssa.

Nyt kun perhe-elämä lähestyy, niin olen saanut myös todella paljon vinkkejä lähipiiriltä ja oikeastaan ihan keneltä sattuu. Raskaus kun tuntuu olevan asia, jota kuka tahansa saa kommentoida. Minua nyt sinänsä ole haitannut vieraiden kosketukset ja jaarittelut, ihmettelen vain vinkkien sisältöä. Suurin osa koskee nimittäin sitä, kuinka päästä eroon lapsesta ja perheestä parhaiten. Pitää ottaa kuntosalijäsenyys paikasta, jossa on lastenhoito. Pitää muistaa passuuttaa isovanhempia. Pitää vaatia isältä, että hän hoitaa kaikki illat tultuaan töistä. Oma aika ennen kaikkea. Tämä loppuraskauskin on sitä omaa aikaa ja toivotaan, ettei se lapsi nyt vielä tule, jotta saan nauttia. Ymmärrän, että nämä on hyvällä sanottuja asioita. On hyvä, että kulttuurimme on muuttumassa, äidit vaativat omaa tilaa ja vaikeistakin tunteista on nykyään suhteellisen hyväksyttyä puhua. Silti ihmetyttää, miten vähän puhutaan hyvistä asioista. 

Minähän olen itse halunnut tämän muksun. Haluan tavata sen tyypin, enkä tuijottaa Netflixiä.  Olen 33-vuotias ihminen, joka on bailannut, matkustanut, opiskellut ja tehnyt mitä ikinä milloinkin on huvittanut ihan tarpeettomankin paljon. Nyt imettäminen ei kuulosta yhtään hassummalta. Vaikka silloinkin nainen on erään fb-tuttuni mukaan aivoton imetyskone. Hän on mies, joten hän tietää.

Olen yllättynyt, miten yksinkertaisen paskalta aika moni saa elämänsä kuulostamaan. Ihan kuin se lapsi olisi pudonnut jonkun haikaran nokasta syliin ja ei ole auttanut kuin hyväksyä kohtalo tulevasta 18 vuoden piinasta. On tutkimustuloksia siitä, kuinka ihmisen onnellisuus laskee lasten myötä. Yhden lapsen vanhemmat ovat hieman lapsettomia onnettomampia, kahden tai kolmen lapsen vanhemmat ovat melkein yhtä onnellisia kuin yhden lapsen vanhemmat, ja neljän tai useamman lapsen vanhemmat ovat onnettomimpia. Tämä tieto löytyy googlettamalla. Ei se voi olla kenellekään yllätys, että lapsi muuttaa ihan kaiken ja unettomuus on yleinen kidutuskeino. 

Nyt moni voi ajatella, että juu, jeesustele sinä vaan lapsettomana. Niin jeesustelenkin. Ihmisten ottaessa koiran, he tutustuvat alan kirjallisuuteen ja ottavat selvää kaikesta. Eräs tuttavapariskunta veti viivan yli listastaan, kun heidän uusi koiranpentu tapasi minut ja mieheni. Listaan oli merkattu erilaiset ihmistyypit, joita pennun on hyvä tavata. Listassa oli muun muassa tummaihoinen ihminen, lapsi ja tatuoitu ihminen. Voitte arvata itse mistä ihmisryhmästä oli kyse meidän kohdallamme. Itseäni tietenkin nauratti koko tilanne, mutta ainakin oli otettu asioista selvää. Lapsen kohdalla luotetaan jotenkin ihmeellisesti siihen, että ainahan lapsia on tehty. Kuitenkin niiden kanssa oleminen ja eläminen tuntuu olevan välillä ylivoimaista. 

Vai onko kyse meidän keskustelukulttuurista? Onko jotenkin siistimpää sanoa, että paskaa on ja pääsisipä jo toteuttamaan itseä ja omia haaveita? Olisiko noloa sanoa, että nautin lapsen kanssa olemisesta ja aion silti totetuttaa haaveitani, mutta vaan myöhemmin? Tai jopa, että osa haaveista on nyt kuopattu tämän uuden elämäntilanteen myötä? Ihan kuin tämän koko aiheen ympärille olisi laskeutunut jokin outo verho, että mielummin otetaan esille ne huonot asiat hyvien sijaan. Kuinka monelle ennen jotain polvileikkausta on sanottu, että sehän tulee menemään ihan päin helvettiä? Että varaudu siihen, ettet kävele enää ikinä. Tämä on normi, kun puhutaan synnyttämisestä. Eräs ystäväni oli suolattu äitiryhmästä ulos, kun hänen lapsi nukkui hyvin, mies oli täysipainoisesti mukana osana perhettä ja raha-asiatkin olivat ihan mallillaan. Eihän sellainen nyt käy. Ihan yhtä lailla heidän perheessään tapellaan aamuisin kuriksista ja kaikilla on hiki, hän vain ei ehkä jaksa jauhaa siitä loppupäivää.

Yksi epäkohta kuitenkin vaivaa tässä eniten. Samaan aikaan, kun puhutaan oman ajan vaalimisesta ja kannustetaan muuttamaan Lappiin, kunnes lapsi on täysi-ikäinen, niin kauhistellaan jos joku laittaa lapsensa päiväkotiin alle 2-vuotiaana. Suomessa 1-2-vuotiaista lapsista oli vuonna 2013 vain 40% kodin ulkopuolella hoidossa. Vertailun vuoksi sama luku ruotsissa oli 70%. Olenko se vain minä, vai eikö näiden juttujen perhe-elämän kauheudesta pitäisi nostaa varhaiskasvatuspalveluiden käyttöastetta? Vai voisiko olla, ettei ne omat lapset olekaan ihmishirviöitä ja se nakkikastikekin maistuu oikeastaan ihan hyvältä?

Vauvoja ja sijaisia

Terveisiä täältä äitiyslomalta. Olen nyt hetken saanut lojua kotona ja ottanut hieman etäisyyttä töihin. Olemme saaneet järjettömät määrät vaatteita, joita nyt ihastelen ja pesen täällä päivästä toiseen. Kukaan lapsi ei tarvitse mekkoja ensimmäisenä kuukautenaan, mutta onpahan nyt niitäkin (joka värissä). Hyvästä kunnostani huolimatta on ihan kiva, ettei tarvitse sitoa päivittäin 13 paria kenkiä montaa kertaa. Tai laskeutua nukkarin lattialle vain huomatakseen, että vielä yksi lapsi kaipaa peittelyä. Näköjään tämä äitiysloman pituus on laskettu fiksumpien ihmisten toimesta, minun kohdalla se osui ainakin fyysisten tehtävien puolesta täysin nappiin. Tulen kuitenkin jatkamaan säännöllisen epäsäännöllistä rustailuani tänne. Minultahan ei jutut lopu, vaikken olisikaan töissä. Varhaiskasvatuksen ilmiöitä voi onneksi seurata myös ulkopuolelta.

Viimeisinä kuukausina töissä sain myötäelää päiväkotimme johtajan tuskaa hänen koittaessa palkata sijaisia meille äitiyslomalaisille. Tehtävähän on vaikeustasoltaan verrattavissa länsimetron rakentamiseen tai Kolumbian rauhan aikaansaamiseen. Länsimetroa tuskin ikinä näemme, mutta Kolumbiassa on ilmeisesti jonkinlainen välirauha tällä hetkellä, joten ehkä tämä antaa toivoa myös Suomen varhaiskasvatukselle. Miten palkkaat pätevää henkilökuntaa, kun sellaista ei ole? Siinä vasta pähkinä purtavaksi. Miten haastatella ihmisiä, joiden tausta on kuin palapeli, josta osa paloista on hukassa? On käyty kursseja siellä ja täällä, näytetään todistusta Perun yliopiston kielikurssista ja puhutaan pidetyistä tanssikursseista Intiassa. Pääaineena on tämä ja tämä, mutta oppilaitos jää vähän epäselväksi. Mutta minkäs teet, palkataan kun ei muutakaan ole. Oli hän ainakin ihminen, mitä nyt ohimennen näin. Jonkinlainen pätevyys olisi hyvä olla, edes sitä varten että voitaisiin tietää kyseisen ihmisen historiasta jotakin. Kysyn tätä viikottain mielessäni ja olen kysynyt täälläkin, mutta kysyn taas: millä muulla alalla voidaan toimia näin? Etsitään kauppatieteiden maisteria, mutta palkattiinkin rallikuski. Ei tätä duunia kato diplomeilla hoideta.

Päiväkotimaailma on uskomattoman haastava juuri siinä tapahtuvan hitaan muutoksen takia. Eri oppilaitoksista tulee nuoria, jotka haluavat oppia ja tehdä uutta. Koulumaailma kokee suurta murrosta, päiväkotien on pysyttävä mukana. Vastassa on kuitenkin vahvaa muutosvastarintaa, vähättelyä ja muutoksen suoraa estämistä. 

Edistyksellisellä johtajalla on aseet aika vähissä, kun kaunopuheista huolimatta muutosta ei vaan anneta tapahtua. Mitä tehdä, kun ei voi edes palkata uusia ihmisiä? En tarkoita, että jokaisen vastavalmistuneen into piukassa esitettyjä kreisejä ideoita pitäisi toteuttaa sillä sekunnilla, kun hän ne suustaan päästää. Mutta ettei ainakaan tyrmättäisi ihan vain periaatteen vuoksi. 

Kun ihminen tulee teilatuksi tarpeeksi monta kertaa, hän lannistuu. Lannistunut työntekijä on kaikkien johtajien kauhu, sitä ihmistä on todella vaikea enää saada suorittamaan entisellä tasollaan. Tarpeeksi lannistuttuaan hän vaihtaa työpaikkaa tai jopa alaa. Jossakin kohtaa siisti sisätyö, edut ja kannustava ilmapiiri alkaa houkuttamaan. Lannistuneimmalle riittää työpaikka, jossa ei ainakaan opeteta keittämään kahvia vain siksi, että “eihän yliopistolta kukaan mitään osaa tehdä”. Minullekin sanottiin aloittaessani, että täällä tulee kestämään noin vuoden, että kukaan minua kuuntelee. VUODEN! Kuka enää nykyään odottaa yhtään mitään, saati sitten vuotta? 

Tapasin kesän päivystyksessä opiskelukaverini. Hän puuskahti toiveen, että saisi joku päivä tehdä työnsä, eikä neuvotella jostakin turhanpäiväisestä. Tässä oli kyseessä vielä hyvin rauhallinen, harkitseva jokaisen johtajan unelmatyöntekijä. Lähtölasku oli siis jo alkanut, ehkä jopa hänen itsensä tietämättä. Kaikissa paikoissa on omat plussat ja miinuksensa, mutta eri aloja nähneenä on pakko sanoa, että viimeinen vuosi on ollut aikamatka 50-luvulle. Onneksi olen matkalla törmännyt upeisiin, innostuneisiin ihmisiin, jotka toivottavasti pysyvät alalla ikuisesti. Se antaa toivoa meille uusille.

Nyt otan omaa aikaa vauvan kanssa ja pohdin omaa tulevaisuuttani. Tässä tarvitaan suuria muutoksia ihan lähivuosina, jotta nuoret saataisiin pysymään töissä. Me uudet olemme useimmiten useamman alan osaajia ja näemme työelämän mahdollisuudet melko laajasti. Olemme valmiita vaihtamaan hyvinkin nopealla tahdilla, mikäli kohtaamme seinän. Emme ymmärrä vanhojen tapojen päälle, emmekä pelkää muutosta. 

En tiedä kenelle heittää tästä palloa? Varhaiskasvatusvirastolle? Emma Karille? Jokaiselle alalla olevalle? Ainakin itselleni olen sen heittänyt ja ottanut jo kopinkin.

Uusi kausi, uudet vaatteet

Ja näin lähti uusi kausi aluilleen. Omassa elämässä alkaa samalla vähän erilainen aikakausi, koska jään äitiyslomalle kuukauden päästä. Minulle saatiin sijainen eskariin ja siirryin pienempien ryhmään. Pakko sanoa, että 3-4-vuotiaat ovat kyllä hauskinta porukkaa. Niiden jutuista voisi kirjoittaa kirjan tai osan heistä palkata kohta kuvattavaan Konttori-sarjaan. Työskentely pienempien ryhmässä on hyvin erilaista kuin eskarissa. 6-vuotiaalta voi jo odottaa ja vaatia tiettyjä asioita, jonkun verran pitää pystyä odottamaan ja omista vaatteista pitää jollain tasolla huolehtia. 3-vuotiaalta voi puolestaan odottaa ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä, siinä saa toimia oman elämänsä Martti Ahtisaarena työvuoron alusta loppuun. 

Uusi kausi on siis käynnistetty, vaikka siirrynkin kohta pyörittämään kotona yhden hengen päiväkotia. Lapsia on tippunut paikalle hyvin rauhallista tahtia, alku on ollut kuin Kaurismäen elokuvasta. Ilmeisesti osa vanhemmista pystyy pitämään lomia vielä elokuussa, koska isoimmillaan meidän ryhmässä on ollut paikalla vasta kahdeksan lasta. 

Olemme muistutelleet vanhempia hiljalleen päiväkodin arjesta: kuinka olisi kiva jos he ilmoittaisivat jos lapsi on kipeä, kertoneet päivärytmin ja näyttäneet mistä löytyy tekstiilitussi lapsen vaatteiden nimeämiseen. Niin, ne vaatteet. Mitä laittaa lapselle päiväkotiin päälle? Minun henkilökohtainen mielipiteeni on, että jotain millä ei ole niin suurta merkitystä ja mikä on mahdollisesti käynyt kirpparin kautta. Mutta jos tosissaan ollaan niin tottakai jokainen pukee lapsensa miten haluaa ja oman rahatilanteensa mukaan. Kunhan sillä ei ole väliä, että ne ovat maalissa päivän päätteeksi. Minä en muistuttele lapsia vaatteiden varomisesta, muuta kuin mitä nyt kuuluu ihan normaaleihin käytöstapoihin esimerkiksi ruokapöydässä. Kun tehdään taidetta, niin vaatteet ovat täysin toissijaisia. Meidän pihalle muodostuu myös älyttömän herkullisia lätäköitä, joita pystyy yhdistämään puroilla. Voiko olla mitään hauskempaa? Lopputulos on aina täysin litimärät ja kuraiset lapset. Ai miksi emme laita kuriksia? Koska ulkona on +15C ja muksut muuttuvat uppopaistetuiksi hyvin nopeasti niissä lämpötiloissa. Sitä voi itse kokeilla joskus, kääriydy elmukelmuun ja mene jumppatunnille. Lasten märät vaatteet menevät leikkien jälkeen kuivauskaappiin ja sitten niistä karistellaan hiekat pois ennen seuraavaa ulkoilua. 

Yksi ilmiö mitä vieroksun ovat lasten pillifarkut päiväkodissa. Osalla lapsista ne ovat niin kireät, että niistä jää painaumia. Koita siinä opettaa lapselle omatoimisuutta, kun housut ovat täysin mahdottomat saada pois jalasta. Me liikumme, heilumme, möyrimme, konttaamme päivät pitkät. Omat pillifarkut ovat tiukasti viikonloppukäytössä, ei tulisi mieleenkään laittaa niitä töihin. Onko sillä oikeasti väliä, jos se lapsi vetäisi verkkarit aamulla jalkaan? Kuperkeikka on hemmetisti helpompaa tehdä verkkareissa, kuin pillifarkuissa. Toinen juttu on tilanteeseen epäsopivat kengät. Oletteko joskus kokeilleet kiivetä liukasta kalliota ballerinoissa? Meidän 3-vuotias tyttö tekee niin joka päivä, eikä ole todellakaan helpon näköistä.

Minun alueeni suurin ongelma ei ole kalliit vaatteet, joita pitäisi suojella. Meillä ongelma on liian pienet ja säähän nähden epäsopivat vaatteet. Kirppareilla myydään todella hyviä vaatteita, mutta niiden koluaminen vie enemmän aikaa kuin kaupan hyllystä talvipuvun hakeminen. Minun on helppo tehdä kirpparilla käynnistä kiva hetki, siemailla jossain lähikuppilassa hyvää cappuccinoa samalla lähetellen kuvia uusista löydöistä kavereille ja jatkaa siitä sitten matkaa. Kolmen lapsen yksinhuoltajaäidille tai -isälle kirpparireissu ei ole varmasti samanlainen mukava sunnuntaihetki, kun pitäisi löytää muksuille oikean kokoiset setit huomiseksi.  Facebook-ryhmissä myydään myös hyvää tavaraa käytännössä kolikoilla, mutta miten otat yhteyttä ilman mitään yhteistä kieltä? Miten edes löydät kyseisen alueen oman kirppariryhmän? Toki päiväkodilla on varavaatevarasto, että ei kukaan jää ilman vaatteita. Usein vaatteet jäävät sille tielle, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun menevät selkeästi käyttöön. Osa vanhemmista haluaa lahjoittaa pieneksi jääneitä vaatteita jollekin tietylle perheelle. Vaatteiden välittäminen vaatii hienotunteisuutta ja ne siirretään uuden perheen käyttöön hyvin ohimennen. Kaikille tulee hyvä mieli ja vaatteet jatkavat käyttötarkoitustaan. 

Seuraavan kerran kun haluat päästä eroon erityisesti ulkovaatteista, niin ehdotan yhteyden ottamista eri alueiden päiväkoteihin. Lupaan niiden tulevan käyttöön ja vaikka pientä lasta ei kiinnosta pätkääkään hieno haalari, niin lumiukon tekeminen se päällä on huomattavasti mukavampaa, kun lunta ei mene liian lyhyistä punteista sisään.

Kesäinen helvetti

Meidän päiväkodille osui tänä vuonna kesäpäivystys. Kesäpäivystys tarkoittaa koko alueen päivähoitopalvelun keskittämistä yhteen päiväkotiin. Konkarit alkoivat valkkailemaan kesälomiansa tämän tiedon pohjalta. Huhti-toukokuun vaihteessa minulle alettiin kertoa kauhutarinoita viime vuodesta. Talon kokouksissa puhuttiin siitä, kuinka paikan varanneista lapsista lasketaan 40% automaattisesti pois ja työntekijöiden määrä mitoitetaan tämän luvun mukaan. Tässä vaiheessa ymmärsin tämän ihan hyvin. Lomakyselyt kysytään päiväkodeissa silloin, kun lunta on vielä maassa, eikä vanhemmilla ole mitään hajua kesälomista. Kaikki ilmoittavat luonnollisesti tarvitsevansa hoitopaikan lapselleen koko kesäksi.

Kesän lähestyessä tarinat viime vuosista kiihtyivät ja mietin, että mihinköhän olen sitoutunut. Uutena työntekijänä ei ole kauheasti kerääntyneitä lomia, eli minua odotti päivystys. Tällä alalla kuitenkin tunnutaan liioittelevan lähes kaikkea ja nostetaan kierroksia melko pienestä, niin en sitten miettinyt sitä sen enempää. 

Päivystyksen lähestyessä totuus alkoi todella valjeta. Noin sadan lapsen päiväkotiin oltiin ottamassa tuplamäärää lapsia kesäksi. Patjoja, lakanoita ja pöytiä haalittiin ties mistä ja lasten tietoja koottiin, jotta edes vähän tiedettäisiin ketä on tulossa. Seuraavaksi aion sanoa jotain, jota en kasvotusten myönnä: mielestäni subjektiivinen päivähoito-oikeus ei ole tätä varten. Vanhemmat panttaavat viimeiseen asti tietoa, aikovatko olla lomalla vai ei. Kaupunki miettii miten valmistautua lapsimäärään mahdollisimman vähillä resursseilla. Järjestelyjä tehdään, kuin oltaisiin valmistautumassa talvisotaan. Päivystyksen alkaessa maanantaina emme tienneet, tuleeko ryhmäämme 15 vai 55 lasta.

Muutama perui heti aamusta tulonsa, suurin osa jätti ilmoittamatta liikkeistään ja lopputulos oli 35 lasta. Seassa oli 4 erityisen tuen tarpeessa olevaa, joista yhdellä on normaalisti aina oma henkilökohtainen avustaja. Nyt kesäksi hän ei avustajaa saanut. Osa lapsista on meille aikuisille tuntemattomia tai olemme heitä nähneet satunnaisesti käytävillä. Ikäjakauma on 3-7v, eli osa nukkuu päiväunet ja osa ei. Aamulla teippaamme jokaiseen lapseen hänen nimensä ja ryhmän nimen. Lapset tietenkin repivät ne irti, joten lounasaikaan mennessä emme enää välttämättä tiedä lapsen nimeä. Parasta koko systeemissä on, että joka päivä voi tulla eri lapset. Tämä tarkoittaa eri allergioita, eri lakanat, eri persoonia ja eri tarpeet. Päiväkodin keittiö valmistaa moniallergiselle lounaan, vain huomataksemme, ettei kyseinen lapsi tullutkaan tänään. Meidän ryhmä oli vielä hallittavissa, viereiseen ryhmään tuli 57 lasta. 

Älkää ymmärtäkö pointtiani väärin. Minusta on mahtavaa, että mikäli lapsella on sijoitus päiväkotiin, hänet saa sinne tuoda koska tahansa. Vaikka siis olisi ilmoittanut olevansa lomalla. Perhekriisit osuvat usein loma-aikoihin ja silloin pitää olla paikka johon tuoda lapsi, kun omat resurssit ei riitä. Mutta onko kaupungilla oikeus mitoittaa päivystys aivan liian pieniin tiloihin liian pienellä aikuismäärällä, vain siksi koska viime vuoden tilastot näyttävät, että n. 40% tulee perumaan tulemisensa tai jättävät kokonaan ilmoittamatta itsestään? Voisiko perheiltä vaatia edes jotain sitoutumista suunnitelmiinsa? Suurin osa perheistä on kuitenkin jättänyt ilmoittamatta tarpeistaan ihan silkasta huolimattomuudesta, eivät minkään eeppisen perhetragedian takia. Miten systeemi saataisiin oikeasti palvelemaan lasta? Siis sitä kääpiötä joka on siellä tuntemattomien ihmisten keskellä miettimässä, että mitä hänen elämälleen yhtäkkiä tapahtui ja keneltä kysyä apua, kun pitäisi päästä vessaan.

Mietin viime viikolla voidellessani tuhannetta näkkileipää, että tietävätkö vanhemmat mitä päivystyksissä tapahtuu? Työmme ei edelleenkään ole rakettitiedettä, mutta ihmisen muistikapasiteetti on silti rajallinen. Ei voi mitenkään oppia vartissa tuntemattomien lasten perustietoja, saati tutustua näihin henkilökohtaisesti. Ei pysty järjestämään ääniherkälle lapselle rauhallista tilaa, kun jokaiseen siivouskaappiin ja kopiokoneen päälle on jo sijoitettu joku kapaloikäinen. 

Pahimman päivän iltapäivällä tämä ääniherkkä lapsemme rakensi itselleen majan ja vetäessään ovea viimein kiinni, hän huusi täysiä: PAINUKAA HELVETTIIN! Nyökyttelin ja sanoin, etten olisi osannut itse ilmaista asiaa paremmin.

Työssä jaksamisesta

Minulla oli pari viikkoa sitten kehityskeskustelu. Se kesti 3h. Olen saanut johtajaksi hyvin monisanaisen ja asioita kuvailevan ihmisen, jonka kanssa voisi jutella maailmasta koko illan, joten 3h oli minusta ihan ok suoritus. Puhuimme myös työntekijöiden väsymyksestä. Samasta puhui entinen päiväkodin johtaja hesarissa jokin aika sitten (http://www.hs.fi/ura/a1463105280741). Mikä on kun ihmiset ei jaksa näin luovassa ja iloisessa työssä?

Listasin asioita jotka vaikuttavat minun työpaikallani ihmisten jaksamiseen:

1. Säännöt. Nämä ovat siis ihan itse keksittyjä ja täysin sombrerosta heitettyjä juttuja, joista työntekijät pitävät henkeen ja vereen kiinni. Kahvia on aina keitetty vain pannu, ja jos joku jää ilman niin buhuu. Toista pannua ei voi keittää, ei vaan koska ei. Kahvi on ilmeisesti kautta vuosikymmenten ollut päiväkotien suurin riidan aihe. Olen ehkä ennenkin kirjoittanut täällä, että olisin voinut tuoda tuplamäärän purua jos sitä kahvia voidaan vaan keittää tarpeeksi. Tämä ratkaisu ei käynyt. 

Toki on myös niitä ns. oikeita sääntöjä. Kuten ettei kaupungin koneelle saisi ladata mitään, esimerkiksi lapsille suunnattua nerokasta ja pedagogista peliä nimeltä Ekapeli. Meidän koneille se kuitenkin ladattiin erityisopettajan toimesta. Hirveä poru siitä tuli, että nyt se kuormittaa kaupungin verkkoa siellä. Harmi kaupungille, hommatkaa paremmat pelit ja vehkeet niin ei kuormita. Säännöt on tehty rikottaviksi, eihän mikään muutu ikinä, jos niitä ei rikota. On helpompi pyytää anteeksi, kuin pyytää lupa.

2. Työvuoroihin sidotut tehtävät. Tämä on jotakin niin uskomatonta, että jos työskentelet missään modernissa työyhteisössä niin pistä turvavyö kiinni. Iltavuorolainen ei ulkoile aamupäivällä lasten kanssa ja tulee iltapäivällä ulos vasta, kun edeltävä vuoro on lähdössä kotiin. Vaikka olisi kymmenen saikkua ja koko päiväkodin toiminta olisi kiinni tästä yhdestä iltavuorolaisesta niin hän ei mene minuuttiakaan aikaisemmin ulos. Syy on: ei, koska ei. Mikään järkipuhe ei auta selvittämään tätä tilannetta. Ulos menemättömyyttä perustellaan jopa terveydentilalla. Tätä ulkoilua estävää terveydentilaa ei kuitenkaan ole havaittavissa esimerkiksi retkillä, vaikka oltaisiin ulkona 6h. Vaikka toisella olis 21 leopsia kirjoittamatta ja hänen pitäisi saada niitä tehtyä, niin tätä ei päästetä sisälle niitä kirjoittamaan, koska kyseinen iltavuorolainen tulee ulos vasta klo 15.40. Näin vaikka taivas putoaisi. Joskus olen miettinyt palohälyttimen laukaisua, tulisiko iltavuorolaiset silloin ulos aiemmin?

3. Huono fyysinen kunto. Meidän työ on hyvin fyysistä, sitä ei jaksa jos ei pidä itsestä huolta. Ongelmia ulkoistetaan kaupungille, käytetään työterveyttä joka vaivaan ja vedetään särkylääkkeitä. Niskavaivoihin voisi kokeilla jumppaa tai uimista, mutta siihen tarvitaan työterveyden kautta saatuja fysioterapiatunteja. Näillä tunneilla käydään työaikana, tottakai. Yskä johtuu aina poikkeuksetta työpaikan huonosta sisäilmasta, ei esimerkiksi flunssasta. En väheksy kenenkään todellisia terveysongelmia. Yritän vain sanoa, että moni vaiva vältettäisiin päivittäisellä keppijumpalla.

4. Maailmanviha. Inhotaan uusia työntekijöitä, koska he tuovat ärsyttäviä, uusia ajatuksia ja vaivaavat arkea. Yritetään parhaan mukaan pimittää kaikki mahdollinen tieto ja äärimmäisessä hädässä myös materiaalit, ettei tulisi uudelle työntekijälle mitään niistä mieleen. Inhotaan myös miestään, koiraa ja kaupan tätiä. Inhotaan sadetta ja aurinkoa. Inhottiin sitä Markettaakin, joka oli eskarissa vuonna -96 töissä, mutta osasi se työnsä paremmin, kuin nämä uudet ääliöt. 

5. Tietämättömyys. Olen tottunut edellisessä elämässäni, että mikäli on itse pois kokouksesta, on omalla vastuulla hankkia tuo tieto jostakin. Päiväkotimaailmassa tämä sääntö on toisinpäin. Mikäli poissa olleelle työntekijälle ei kerrota kaikkea sanasta sanaan heti, kun hän astuu kynnyksen yli klo 6.15 aamulla, hän ei voi tehdä yksinkertaisesti mitään. Hän ei voi osallistua suunniteltuun toimintaan tai lukea itse kalenterista päivästä. Hän ei voi kysyä keneltäkään mistään, mutta sen sijaan hän voi suurieleisesti tehdä selväksi, kuinka hänet on jätetty ulos tiedon lähteeltä. Koska vahinko on jo tapahtunut, hän ei voi edelleenkään toimia, vaikka joku kertoisikin kokouksen sisällöstä. Edes pöytäkirja ei auta tähän asiaan, koska siihen pitää varata kalenterista lukuaika. Varsinkaan niissä tapauksissa pöytäkirja ei auta, jos ei suostu käyttämään tietokonetta. Mikäli nuorempi sukupolvi ei ole hoksannut printata pöytäkirjaa ulos, niin tieto on täysin saavuttamattomissa.

6. Tyhjän puhuminen. Kokouksissa myötäillään tai ei sanota mitään. Päätösten ja kokouksen päättämisen jälkeen jo käytävällä mutistaan typeristä päätöksistä. Asiasta kysyttäessä taas myötäillään ja nyökytellään, sitten mennään pukuhuoneeseen mutisemaan. Tulee välillä ihan mielipuolinen olo, kun ei ota millään selvää, mitä mieltä ihmiset oikeasti on.

6. Valvonnan puute. Työn laatua on äärimmäisen hankala valvoa. Johtajan työkalut jokaisen työntekijän valvomiseen on lähes olemattomat. Käytännössä ihmiset voivat tehdä mitä heitä huvittaa. Ei ole varsinaisesta mitään vaatimuksia tai deadlineja. Kulttuuriin kuuluu olla sanomatta mitään kenenkään työstä, mikäli joku erehtyy sanomaan niin loukkaannutaan. Itsekritiikki on olematonta ja kaikki ymmärretään täysin kirjaimellisesti. 

Meillä kävi joku tohtoriopiskelija kertomassa hyväksi havaitusta keinosta tietyssä ongelmatilanteessa lapsen kanssa. Minä tulkitsin ohjeen kivaksi neuvoksi ja mahdolliseksi avuksi tulevaisuudessa, jota ehkä voin käyttää. Seuraavana päivänä työpaikallani muutama työntekijä oli saanut aiheesta kriisin, koska he kokivat, että heidän työtään kritisoitiin ja annettu neuvo oli heidän mielestään väärä. He kuitenkin aikoivat käyttää tätä neuvoa kiveen kirjoitettuna ohjeena, vaikka se ei heidän mielestään tulisi missään tilanteessa toimimaan. Mutta kun kerran käskettiin ihan tohtorin toimesta. Ärsyttävän pelletohtorin toimesta, mutta tohtorin kuitenkin. 

7. Helsingin palveluskeskus, eli entinen Palmia. Tästä olen muiden kanssa edelleen samaa mieltä, se todella pilaa kaikkien elämän.

Wazzup, Palmia?

Olen laitosruokien kannattaja. Koko peruskouluni ajan olen saanut mielestäni hyvää ruokaa. En ikinä ymmärtänyt ruuasta valittamista, minusta suurin osa tarjottavista oli oikein mallikelpoisia. 

Olen ylpeänä selittänyt ulkomailla meidän ilmaisista kouluaterioista. Yliopistolla ollessani nautin opiskelijaruokaloiden ruuista ja naureskelin 2,60e hinnalle. Löysin lähes aina syötävää ja huonompina päivinä syy oli omassa nirsoudessani. Oli ihanaa, ettei tarvinnut miettiä aamulla tulevaa lounasta, vaan se tarjoiltiin eteeni käytännössä ilmaiseksi. Siirryttyäni päiväkotimaailmaan ensimmäisessä työpaikassani hyvät tarjoilut jatkuivat. Luonnollisesti annokset oli tehty lasten makuun, mutta pääpiirteittäin ruoka oli taas edustavaa ja sitä oli tarpeeksi. Kalapäivänä saimme oikeaa kalaa, lihapäivänä ihan oikeaa lihaa ja kasvispäivänä todella maukasta kasvisruokaa. Salaatit olivat värikkäitä ja upposivat myös lapsille. 

Elämä oli lounasaikoihin ihanaa, kunnes vaihdoin työpaikkaa. Minä ja Palmia tapasimme.

Ensimmäinen haaste on se yksinkertaisin, eli määrä. Voisi kuvitella, että määrän laskeminen olisi helppoa. Näin ei kuitenkaan ole, lähes päivittäin ruoka loppuu kesken. Keittiöstä sitä ei aina saa, vaan meidän täytyy kiertää lasten kanssa ryhmästä ryhmään etsimässä ruokaa. Se on puhtaasti epäreilua nälkäistä lasta kohtaan. Asiasta sanottuamme, saimme vinkiksi antaa lapsille pienempiä annoksia. Hermostuin tästä vinkistä niin, että olen ylpeä itsehillinnästäni siinä hetkessä. Toinen haaste on kasvisruoka. Välillä sitä ei tule. Siinä sitten selität puolelle ryhmästä, miksi toiset saavat vetää lihapulliaan ja he joutuvat odottamaan. Kerran keittiö ei meinannut edes tehdä kasvisruokaa. Korotin jo ääntäni ja meuhkasin, että mitä minä teen? Tilaan pitsan? Lopuksi lapset saivat kesäkeittoa muistuttavan litkun raaoilla vihanneksilla. 

Raaoista vihanneksista pääsemme sitten laatuun. On täysin käsittämätöntä, että makaronilaatikko voi olla laatikollinen pelkkää makaronia. Nämä asiat ovat keittiöhenkilökunnasta riippumattomia, heille on annettu sallitut määrät käytettäväksi. Heidän tunteensa silti mietityttää, laskevatko he itse osan tarjoilluista annoksista oikeasti ruuaksi? Tutustuuko lapsi erilaisiin makuihin syömällä lähes päivittäin aamupalalla lanttua ja lounaalla lantturaastetta? Olen valmis poistamaan lanttu-sanan suomen kielestä. 

Viimeinen asia on ihan vain osaamattomuus ja välinpitämättömyys. Kun olemme todenneet määrän riittämättömäksi ja metsästäneet ruokaa ympäri taloa ja pääsemme vihdoin pöytään niin huomaamme, ettei haarukoita ole kuin puolelle lapsista. Hakiessamme lisää saamme vastaukseksi toteamuksen, että ne ovat pesussa. Saamme päivittäin myös juoda täysin likaisista laseista ja lapset luulevat jo, että karheat lautaset on ihan normaali asia.  Kaiken tämän jälkeen siinä kun sitten syöt kylmää hernekeittoa ja osittain vielä jäässä olevaa leipää, tunnet todella eläväsi. 

Eräänä päivänä meille oli luvassa kasvissosekeittoa ja mustikkapiirakkaa. Lapset söivät keittonsa nopeasti ja siirtyivät piirakkaan. Ryhmässä oli hiljaista, kunnes eräs totesi piirakan maistuvan pahalta. Sanoimme siinä vakavina, että ruokahan ei ole koskaan pahaa, vaan tämä ei nyt ollut sinun makuusi. Sitten oli ryhmämme aikuisen vuoro maistaa. Oli käynyt semmonen hauska källi, että sokerin tilalle olikin päässyt suolaa. Klassinen tilanne, että hups vaan, valkoista kamaahan ne molemmat on. Asiasta sanoessamme saimme vastaukseksi naurua ja olankohauttelua, hassu juttuhan se oli. Virheitä sattuu ihan kaikille, mutta että suolaa sokerin tilalle. Palmia, pliis. 

Meille ei aina tarjoilla kaikkea mitä listassa lukee. Tuorepala jää laittamatta esille, koska "usein lapset jättää ne syömättä". Jos se tuote on silti tilattu, niin onko sen järkevämpää antaa homehtua jääkaappiin vai tarjoilla syötäväksi? Vai onko tuotetta edes tilattu? 

Eräänä aamuna saimme aamupuuroksi vettä. Kaivelin astiaa ja raa’at suurimot lähtivät leijumaan. Kävin kysymässä asiasta ja minulle kerrottiin, että heidän on pakko nykyään tilata vaaleiden sijaan tummia mannasuurimoita. Työntekijöiden työaika kuitenkin harmillisesti alkaa niin myöhään, etteivät he ehdi keittämään näitä tummia suurimoita tarpeeksi kauan. Joten he päätyivät sitten tarjoilemaan kuumaa vettä raaoilla suurimoilla. Kun syytin tuotosta vedeksi, he kaatoivat pitelemääni astiaan lisää niitä raakoja suurimoita. En keksinyt enää mitään sanottavaa, käännyin ja lähdin pois. Siitä päivästä lähtien meillä ei ole enää tarvinnut edes maistaa ruokaa. En voi mitenkään vaatia sitä lapsilta, kun en tiedä mikä yllätys siellä odottaa seuraavaksi. Ja kuka tarjoilee päiväkotiryhmälle keitetyt perunat ja makaronit edelleen siinä kiehuvassa vedessä lilluen?

Palmian sivuilla hehkutetaan vuoden 2014 tulosta parhaaksi tulokseksi heidän kaksitoistavuotisen historiansa aikana. Liikelaitoksen tilikauden ylijäämäksi vuodelta 2014 muodostui noin 8,4 miljoonaa euroa. Vuoden 2013 tilikauden ylijäämä oli noin 3, 7 miljoonaa euroa. Oli tulos mikä tahansa, selvää on että tuottoa on tarkoitus luonnollisesti siis saada. 

Ymmärrän, ettei laitosruokailun tarkoituksena ole tarjoilla älyttömiä elämyksiä, vaan tarjota kaikille Suomessa asuville systeemissä lipuville lapsille ja nuorille ruokaa. Voisi silti kuvitella, että tuolla ylijäämällä saisi jotakin muutakin juuresta kuin lanttua. Hankintalistalle voisi laittaa myös dymon, jolla tehdä tarrat: SUOLA ja SOKERI.

"Sit tää niinku ampuu ja sen pää räjähtäis!"

Minä uskon, että vanhemmat tietävät yleensä parhaiten. He tuntevat lapsensa ja haluavat heille parasta. Yleensä saan heidän ajatuksestaan kiinni, vaikka olisinkin itse tehnyt eri päätöksen jossakin asiassa. Ainoat alueet, jossa huomaan törmääväni täysin vastakkaisiin mielipiteisiin on mediakasvatus ja vieraan kielen opettaminen, ilman että se on kummankaan vanhemman äidinkieli. Tässä kirjoituksessa keskityn mediakasvatukseen, tarkemmin rajattuna pelien pelaamiseen.

Peleissä on ikärajat ihan syystä. Kuuntelin yhtenä päivänä miten ryhmämme poika kertoi pelanneensa yöllä peliä, jossa ammutaan ihmisiä. Mieleeni tuli kymmeniä kysymyksiä. Ensinnäkin miten tämä on edes salaa mahdollista? Onko kone pojan huoneessa? Kuka sen pelin on ostanut? Kyseisellä pojalla ei ole isompia sisaruksia, joten jos vanhemmat eivät pelaa niin peli ei voinut olla vahingossa pojan ulottuvilla. Kysyessäni aiheesta vanhemmilta, sain vastaukseksi ehdottoman kiellon. Ei heillä pelata kuin tunnin viikossa, eikä koskaan ilman valvontaa. Minulla ei ole mitään syytä kyseenalaistaa pojan kertomusta. Ajankohdat voi tietenkin heittää, yö voi tarkoittaa myöhäisiltaa, mutta pääpiirteittäin minä uskon pojan versiota. Tämä peli esiintyy kaikissa hänen leikeissään ja piirustuksissaan. Eskarilainen osaa kertoa jo asioita niin yksityiskohtaisesti, ettei epäilykselle jää hirveästi tilaa. 

On monia syitä, miksi vanhempi toimii näin järjenvastaisesti. Ensimmäisenä tulee mieleen väsymys, on helppoa antaa lapsen pelata ja kerätä itse voimia samalla. Toisena välinpitämättömyys, ei vaan puhtaasti kiinnosta ja asiaa vähätellään. Kolmantena on sitten tietämättömyys, mikä nykyään internetin aikakautena tuntuu vähän keksityltä. 

Psykologian tohtori, Tarja Salokoski, tutki väitöskirjassaan (v. 2005) pelaamista ja siihen liittyviä huolenaiheita, eli väkivaltaisia sisältöjä, väkivaltaa sisältävien pelien suosimista ja runsasta pelien pelaamista. Lisäksi Salokoski tarkasteli vanhempien aktiivisuutta pelien valvonnassa. Suosituimmista tietokonepeleistä löytyi väkivaltaa todella paljon. Päähahmon laiton väkivalta oli hallitseva piirre ja edellytys pelissä jatkamiselle. Lasten peleissä väkivaltaa oli lähes yhtä paljon, mutta se oli huumoripitoista ja siitä ei seurannut mitään. Pelien ikäsuositukset eivät siis oikeasti auta väkivallattomien vaihtoehtojen haussa.

Tutkimuksessa jo 10-vuotiaan suosikkipeli saattoi olla merkattu K18-tarralla. Väkivaltapelejä suosivat lapset usein fantasioivat väkivallasta, ilmaisivat halua tapella ja heiltä puuttui kykyä empatiaan. Pelien suurkuluttajat pakenivat arkea ja velvollisuuksia sekä purkivat paineitaan pelaamalla. Riskipelaajilla, useimmiten pojilla, esiintyi aggressiivisuutta, levottomuutta ja heikkoa itsehallintaa. Pelaamista aktiivisesti valvovien vanhempien lapsilla oli riskipelaamista vain vähän. Valitettavasti harvat vanhemmat valvoivat lastensa pelaamista.

Salokoski tutki pääasiassa koululaisia. Minun ryhmäni poika on 6-vuotias. Hän ei voi olla mitenkään kyvykäs ymmärtämään, mitä siellä koneella oikeasti tapahtuu. Edellisessä ryhmässäni oli 4-vuotias tyttö, joka pelasi mielipuolisen paljon. Hänen pelit eivät ainakaan minun ymmärrykseni mukaan olleet K18-materiaalia, mutta pelimäärät olivat niin rajuja, että ne hallitsivat tytön elämää. Isän tullessa hakemaan häntä, alkoi kova väittely pelaamisesta. Meidän edessä ongelmaa vähäteltiin ja kerrottiin tiukoista peliajoista. Seuraavana päivänä kuulimme taas pelikuulumiset. Toki lapset suurentelevat, emmekä me työntekijät aina osta heidän juttujaan ihan kertakuulemisella. Tämäkin lapsi kertoi kuitenkin niin seikkaperäisesti tekemisistään, että olisi ansainnut Oscarin, mikäli olisi keksinyt ne kaikki päästään.

No ne vanhemmat. He tietävät tekevänsä väärin. Asiasta kysyessä he kiemurtelevat, katselevat taivaalle ja välttelevät katsekontaktia. Korostan aina, että elän itsekin vuotta 2016, enkä todellakaan vastusta pelejä ja tietokoneita. Minusta ne on hieno lisä ja apuväline elämäämme. Meidän vastuulla on ohjata lapsia laitteiden turvalliseen käyttöön, selittää sisältöjä ja ihan suoraan estää pääsy osaan materiaalista. Tietokoneet tulee esitellä muunakin, kuin viihteenä. Diginatiivius on vähän hatusta heitettyä, jos osaa vain pelata ja lähettää whatsapp-viestejä. Lapsille pitää selittää mikä on totta ja mikä ei, mikä sallittua ja mikä ei. Ihan niinkuin tässä todellisessakin elämässä.

Rasismia päiväkodissa. Kyllä, luit oikein.

Some on tehnyt näkyväksi nykyajan keskustelun täysin kestämättömän ja epä-älyllisen tason. Ystäväni kirjoitti facebookiin statuksen, jossa hän hämmästeli tämän maan muuttumista uskomattoman rasistiseksi. Joukko ihmisiä kommentoivat ja päivittelivät samaa. Mielestäni pohjimmiltaan mikään ei kuitenkaan ole muuttunut. Näin älytöntä tämä on aina ollut. Ennen asioista jurputettiin vaan siellä Niinisalon Essolla ja jos joku ihan hullutteli, hän kirjoitti asiasta mielipidekirjoituksen käsin paperille ja postitti sen paikallislehteen. Sieltä toimittajat karsivat ne kaikista seinähulluimmat pois ja vain osa kirjoituksista pääsi läpi. Siinä se. Mutina Essolla jatkui.

Tämä yleinen ilmapiiri, kuinka kaiken saa ladella ääneen välittämättä sen loukkaavuudesta, näkyy mielestäni myös meillä päiväkodeissa. Lievempinä ilmiöinä on esimerkiksi kesken kokouksen heitetyt linjaukset, joissa puhuja tekee selväksi hänen poliittisen kantansa ja mielipiteensä maahanmuutosta. Tämä ei luonnollisesti liity kokouksen aiheeseen millään tavalla. Puhe etenee täysin epäjohdonmukaisesti, kuin paraskin Iltasanomien nettikeskustelu. 

Harjoittelussani törmäsin erityislastentarhanopettajaan, jolla oli erityisen lennokkaat ajatukset. Sanoin hänelle epäileväni pientä vessakatastrofia, koska eräs lapsista haisi pahasti. Hän heitti takaisin, että joo, ei kannata välittää, kun noi neekerit usein haisee paskalle. Miten keskustelu voi jatkua, kun joku keskellä kirkasta keskiviikkopäivää heittää tällaisen kommentin? No tietenkin niin, että viereisen ryhmän lastenhoitaja kertoi oman mielipiteensä muista kulttuureista ja tämä erityisopettaja oli löytänyt sielunkumppanin. 

Nyt ihan hetki sitten kollegani valitti, kuinka heidän ryhmän pojat ovat varsinaisia itkupillejä ja tästä seuraava askel näille pojille on varmasti homous. Ilmaisin helpotukseni, että nykyajan pojat osaavat itkeä ja toivoin sen jatkuvan ihan aikuisuuteen asti. Kerroin myös, että täällä me olemme näyttämässä lapsille, kuinka heidät hyväksytään tähän maailmaan juuri sellaisina kuin he ovat. Sain vastaukseksi hymistelyä ja naurun, että voi teitä nykyajan nuoria. Tämän kyseisen ihmisen suuriin huoliin kuuluu myös keittiötyöntekijämme ja entisen harjoittelijamme seksuaalinen suuntautuminen.

Aivan rusinana pullassa oli eräänlainen viidakkoaiheinen performanssi, johon osallistuimme. Laulun mukana lapset esiintyivät erilaisia eläimiä seeproista papukaijoihin. Siinä viattomana bongorumpuja soittaessani huomasin, että gorillojen saapumisessa lavalle on jotain vähintäänkin kyseenalaista. Gorilloiksi oli valittu esiintymään ryhmistä pelkkiä tummaihoisia poikia. Valintakriteerinä oli ollut myös tummista ihonväreistä ne ehdottomasti tummimmat. Kyseiset lapset kiipesivät aikuisen kannustamana myös puolapuille rapsuttelemaan itseään ihan gorilloina, enkä keksinyt enää tunteilleni sanoja. 

Ihmiset saavat olla mitä mieltä haluavat. Olen oikeasti sitä mieltä. Minulla on oikeus pitää oman pääni sisällä tiettyjä ihmisiä idiootteina heidän mielipiteidensä takia. En kuitenkaan hyväksy näiden mielipiteiden kertomista työpaikalla, se on asiatonta. Vielä vähemmän hyväksyn niiden sanomista ääneen lasten kuullen. Kaikista eniten paheksun, kun näiden asenteiden annetaan vaikuttaa omaan työntekoon ja kasvatusnäkemykseen. Jos joku haluaa lukea Tapio Puolimatkaa vapaa-ajallaan ja käyttää aikaansa nettitrollaamiseen, se on täysin sallittua. Työpaikoilla on kuitenkin säännöt ja arvot, joita meidän kuuluu noudattaa.

Onneksi seassa on myös helmiä. Yhdessä harjoittelussani katselin erään päiväkodin työntekijän kanssa kahta lasta, jotka katselivat pilviä leikkitelineessä vierekkäin maaten. Tiesimme, ettei heillä ollut yhteistä kieltä. Tämä työntekijä sanoi olevansa onnellinen näiden lasten puolesta. He kasvavat avoimiksi ja suvaitsevaisiksi ihmisiksi. He ovat nähneet jo nyt niin paljon eri kulttuureista tulevia ihmisiä ja erilaisia tapoja. Totesimme yhdessä, ettemme me tienneet maahanmuutosta yhtään mitään verrattuna näihin lapsiin. Nämä lapset ovat niitä maailmankansalaisia, heidän maailmansa on jo 5-vuotiaana isompi kuin se Niinisalon Esso.

Miimikot museoretkellä

Olimme lähdössä ryhmämme kanssa museoretkelle. Katsoimme piirissä kuvia museosta ja mietimme, mitä tulisimme näkemään. Puhuimme matkasta ja lapset kertoivat omia kokemuksiaan lähijunista. Kysyin lopuksi, miten retkillä käyttäydytään. Odotin ensimmäisenä selitystä, kuinka ei saa karata ja aikuinen pitää näkyä kokoajan. Lapset totesivat yhteen ääneen ylpeänä tiedostaan, että matkalla ollaan nätisti. Mitä on tämä nätisti? Lapset viittasivat ja vuoron saaja ilmoitti nätisti olemisen tarkoittavan hiljaisuutta. Ihan hiljaa pitää olla. Olin vähän ihmeissäni, että mikä se semmonen retki on, missä ollaan ihan hiljaa. Toki junassa ei tarvitse huutaa tai museossa kirkua, mutta että ihan hiljaa? Kävimme ryhmän kanssa läpi mitä tarkoittaa tavallinen keskustelu. Junassa saa puhua ja museossa saa kommentoida näkemäänsä. Muutenhan kyseessä olisi 14 lapsen pantomiimiesitys. 

Kävin ennen valmistumistani muutamassa työhaastattelussa. Ensimmäisessä paikassa johtaja oli hieman myöhässä, joten odotin häntä hetken. Ryhmä lapsia tuli lähelleni syömään lounasta ja ryhmän aikuinen sanoi heidän opettelevan ravintolassa käyntiä täällä päiväkodissa. Kysyin siinä sitten, mitä he ovat oppineet. Miten ollaan ravintolassa? Kaikki vastasivat, että ravintolassa ollaan hiljaa. Kuinka niinkin kivasta asiasta, kuin ravintolakäynti saadaan näin masentava? Kuinka moni aikuinen on täysin hiljaa ravintolassa?

Miksi tässä maassa opetetaan lapsille, etteivät he kuulu kaikkiin tiloihin? Miten muutamme ympäristön lapsiystävällisemmäksi? En vaadi kaikkia rakastamaan lapsia, onhan ne välillä rasittavia. Siitä huolimatta he ovat ihmisiä, heillä on samat oikeudet olla ravintolassa laukomassa mielipidettään nauravista nakeistansa, kuin viereisen pöydän 45-vuotiaalla Pirjolla omasta vuohenjuustosalaatistaan. Lapset saavat yhtälailla kulkea museossa ja sanoa mikä miellyttää ja mikä ei. Me aikuiset voimme opettaa oikeaa äänenvoimakkuutta ja tiettyjä tapoja, mutta heillä on oikeus olemassaoloon ja mielipiteeseen. 

Kun mietitään lapsen oikeutta tiloihin, tuntuu ettei heillä sitä oikein ole. Koti on heidän ykköstilansa, seuraavana tulee päiväkoti. Joitain lapsia viedään eri harrastuksiin, kaikkia ei. Leikkipuistot ovat heidän aluettaan ja mieleen tulee Hoplopit ja Huimalat. Kaikki nämä tilat ovat aivan eristettyjä. Hoplopissa ei paljoa lapsettomia näe, ja harva varmaan pyörii leikkipuistoissa ilman lapsia. Missä lasten siis kuuluisi olla? Useat ystäväni ovat sanoneet, etteivät halua mennä kahviloihin ja ravintoloihin lapsen kanssa, koska saavat osakseen mulkoilua ja paheksuntaa. Miksi sinä saat vetää sitä cappuccinoasi, mutta sinua lonkkaan ylettyvä tyyppi ei saisi nauttia suklaakeksistään? Käytöstapoja ei voi oppia olematta yhteisön jäsen. 

Päiväkoditkin tuntuvat välillä pyörivän aikuisten maailman ympärillä. Päiviä hallitsee aikuisten työvuorolistat, kokoukset ja tauot. Palautan aina välillä mieleeni entisen työkaverini lausahduksen. Istuimme hänen kanssaan kotileikkihuoneen lattialla ja ihailimme kolmen tytön teekutsuja. Meidän tulisi hänen mukaansa olla kiitollisia, että me aikuiset saamme osallistua heidän päiväänsä ja olla vieraana heidän elämässään. Nimenomaan tuossa järjestyksessä sen kuuluu olla.

Huhuu, missä kaikki lastentarhanopettajat luuraa?

Noniin! Ensimmäinen viikko puolessa välissä uudessa työpaikassani. Olen saanut iloita jo monesta asiasta. Minut otettiin ihanasti vastaan, näytettiin heti tavaroille kaappi ja kerrottiin missä on kahvihuone. Minun papereille oli tyhjennetty ryhmän tiloista oma hylly. Ensimmäisenä päivänä johtaja tuli henkilökohtaisesti esittelemään minut jokaiselle talon työntekijälle keittäjää myöten. Kävimme kaikki tilat, varastot ja nurkat läpi. Mikä uskomaton vaikutus olikaan näillä minuun käytetyillä minuuteilla! Näin vaivattomasti saatiin uudelle työntekijälle hyvä fiilis ja juurtuminen työpaikkaan alkoi. 

Työhön perehdytys alkoi myös heti. Näen perehdyttämisen ja opastuksen työhön investointina tähän ihmiseen. Hyvällä alulla lisätään henkilöstön osaamista, tuetaan työssä jaksamista ja vähennetään ihan sitä yleistä hämmennystä. En näe kauheasti järkeä siinä, että ihminen etsii vesiväreille sopivaa paperia viittä minuuttia pidempään. Ylipäätään ihmistä ei voi sitouttaa, mikäli hän ei tunne paikkaa omakseen.

Uudenmaan alueella on tällä hetkellä yli 60 lastentarhanopettajan paikkaa auki. Avoimiin työpaikkoihin ei saada pahimmassa tapauksessa yhtäkään pätevää hakijaa. Mitoitukset aikuisten vähimmäismääristä täytetään epäpätevillä työntekijöillä. Suuri syy tähän toki on alan jo humoristisen pieni palkka, joka vaihtelee 2100-2400e välillä. Tämä ei kuitenkaan vielä yksinään riitä lastentarhanopettajien katoamisen syyksi. Työolot pitkälti ajavat pätevät tekijät hyvinä tunnettuihin päiväkoteihin ja loput jyvittyvät muille aloille. Päiväkodin johtaja voi odottaa eroilmoitusta hyvin pian, mikäli ryhmälle tehtyjä suunnitelmia ei pystytä koskaan toteuttamaan, vaan päivät kuluvat henkilöstömitoituksilla kikkailuun. 

Työnjako on myös merkittävässä roolissa. Minulta kysyttiin edellisen paikan työhaastattelussa, että onko jotain, mikä ei minun mielestäni kuulu lastentarhanopettajan tehtäviin. En ymmärtänyt kysymystä oikein, kysymyksen tarkoitus paljastui vasta aloitettuani. Päivittäisiin tehtäviin kuului mm. pyykinpesu ja yleinen siivoaminen. Mielestäni on aivan naurettavaa, että kaupunki ostaa siivouspalveluja alan yrityksiltä ja siitä huolimatta lastentarhanopettajan pitäisi hoitaa tämän firman tehtäviä omien töidensä lisäksi. En ymmärrä keneltä näissä järjestelyissä yritetään säästää? 

Lapsiin se kolahtaa lopuksi kuitenkin, ei ole kovin pedagogisesti kehittävää (tai edes turvallista) leikkiä yksin kotileikkihuoneessa sillä välin, kun lastentarhanopettaja lajittelee pyykkejä. Mitä järkeä kaikkien työntekijöiden on tehdä kaikkea? Miksi kaikki eivät vaan hoitaisi sitä omaa työtänsä? Millä muulla alalla tämä olisi edes mahdollista? Hei lukion opettaja, voisitko siinä opetuksen ohessa hoitaa koulun laskutuksen? Tai kirjanpitäjä, laske ne debitit ja creditit päässäsi samalla kun asennat tietokoneita uusille työntekijöille. Ja viethän samalla roskat, kun käyt kahviautomaatilla? 

En ole minkään muun alan hommissa törmännyt tällaisiin järjettömiin ratkaisuihin. Kukkamyyjänä myin kukkia, assarina assaroin, taloushallinnossa näppäilin exceliä, hevosenhoitajana hoidin hevosia ja skeittimyyjänä myin kaikkea lajiin liittyvää. Nyt yhtäkkiä lastentarhanopettajana olinkin pesulassa töissä.

Hyvä johtaja on kaikki kaikessa. Vaikka päiväkotien neliömetrejä mittaillaankin viikottain, jokainen roskiskaappi ja porras lasketaan leikkitilaksi ja lapsia sullotaan kohta päällekkäin ovista sisään ja päteviä työntekijöitä etsitään jo soihtujen ja talikoiden kanssa, niin hyvän johtajan avulla arki saadaan toimimaan. Me kaikki työntekijät olemme samassa veneessä ja hyvä johtaja saa luotua sellaisen tunnelman, jossa kukaan ei halua hypätä yli laidan. Poikaystäväni kertoi minulle oman äitinsä teini-ikäisille suunnatusta lauseesta: luottamusta on, kunnes se rikotaan. Tämä sama pätee johtajan ja työntekijän väliseen suhteeseen, molemmin puolin.