Miltä elämä maistuu 6kk valmistumisen jälkeen?

Valmistumisestani on nyt hetki ja alan vihdoin päästä mukaan päiväkodin rytmiin. Tunnen ryhmäni lapset jo suhteellisen hyvin, tiedän kaikki työntekijät nimeltä ja tiedän mistä saa kahvia. Uuteen työmuotoon sopeutumistani helpottaa pitkä työkokemus toiselta alalta ja monta aloitusta erilaisissa yrityksissä. Olen onnellisessa asemassa siinä mielessä, että tulin tälle alalle aikuisena. Ajatukseni onkin entisissä opiskelukavereissani, joista osa tuli yliopistoon suoraan lukiosta. Miten sujuu sopeutuminen suhteellisen haastavaan työyhteisöön nuorelta, jonka edellinen työkokemus on Hyvinkään jäätelökioskilta? Päiväkodin työntekijän työ koskettaa niin läheisesti ihmisten henkilökohtaista elämää, että tunteet ovat pinnassa myös vanhemmilla. Miten 20-vuotias minä olisin reagoinut ryhmäni lapsen äidin kaoottiseen huutoon koskien kauluria? Olisinko malttanut kuunnella yksinäisyydestä avautuvaa isää ja miettiä, että jotenkin tämän hetken on pakko auttaa hänen lastaan jollakin tavalla. Kohtaamme joka päivä parisenkymmenen perheen elämän, jotkut nopeammin ja joissakin saamme rypeä oikein kunnolla. Ihmiset kertovat asioita, joita emme välttämättä haluaisi kuulla tai jotka eivät kuulu työhömme millään tavalla. Pohdin tässä joku päivä istuessani bussissa matkalla kotiin ja tuijottaessani pimeyteen, että tulenko kuuntelemaan näin ihmisiä vielä vuoden päästä, saati kymmenen vuoden päästä. Teenkö itselleni vain karhunpalveluksen tällä toiminnallani, pidänkö siis huomaamattani jotain terapiapalvelua päivähoidon ohessa? Entinen esimieheni sanoi miettivänsä hyvää drinkkiä kuunnellessaan alaistensa turhaa valitusta. Ehkä kokeilen sitä taktiikkaa seuraavan kerran, kun joku haluaa kertoa minulle seitsemältä aamulla maailmantuskastaan kävellessäni bussipysäkiltä työpaikalle tihkusateessa.

Aikuisen minäni on myös helpompi myöntää, etten tiedä jotakin. Minulla ei ole mitään havaintoa tuhansista lomakkeista, joita minun pitäisi täytellä. Koko opiskeluaikana emme tällaisia nähneet. Toisaalta kauppakorkeasta valmistunut veljeni sanoi, ettei ollut nähnyt tilinpäätöstä koko opiskeluaikanaan, joten ehkä tämä ei ole niin kummallista. Sairauslomankin jälkeen pitäisi täyttää joku lomake. Koen tällaisen silkkana ajanhukkana, harrastin kansalaistottelemattomuutta ja jätin täyttämättä. Esimieheni oli sitten täyttänyt lomakkeen puolestani, ongelma selvitetty. Olen päättänyt vaan ottaa vastaan kaiken mitä tulee eteen, pakko luottaa että joku tuo eteeni taas uuden paperin täytettäväksi. En tiennyt, ettei neuvolat saa kertoa kenelle terveydenhoitajalle ryhmäni lapsi on menossa hyve-tarkastukseen. En edes tiennyt, mitä tähän hyveeseen kuuluu. En tiedä, miksi en saa syödä omia eväitäni lounasaikaan. Kukaan ei osaa myös vieläkään selittää miten päiväkodin rahat jyvitetään ryhmille. En ymmärrä miksi en saa mennä vaikka kahden lapsen kanssa käymään kirjastossa, mutta 15 lasta saa liikkua kolmen aikuisen kanssa. Minä en tiedä mistä minun pitäisi iltapäivisin tietää kuka kyseinen ihminen on, joka hakee minulle jätetyn toisen ryhmän lapsen. En tiennyt, että lapsille järjestettävä joulupolku on tietysti tietyllä viikolla. En tiedä miksi ryhmäni lapsen papereissa lukee hänen saavan erityistä tukea, vaikka arjessamme mikään ei muuttunut. Suurin mysteeri on kuitenkin se, miksei voida keittää kahta pannua kahvia yhden sijaan, jotta kaikille riittäisi. Tämä ei toteutunut, vaikka lupasin maksaa kahvimaksuni tuplana.

Aikuinen minäni on samalla kiitollinen siitä, että on saanut nähdä hyvin monta erilaista työtä, yhteisöä ja ihmistä. Osaan arvostaa suhteellisen vapaata arkeani. Vaikka olenkin sidottu tarkkoihin työaikoihin ja joudun kertomaan työkavereilleni joka kerta, kun haluan mennä vessaan, saan suunnitella päiväni vapaasti itse. Mikäli huomaan ryhmässäni kärsimättömyyttä, voin muuttaa pöytätyöskentelyn metsäretkeksi. Saan kuunnella lasten tarinoita, katsella heidän maalaamistaan ja jumppaamistaan. Saan päivittäin kuulla, olevani jonkun kaveri. Minua tervehtii joka päivä parikymmentä iloista kasvoa. Saan silitellä tuhisevia tyyppejä uneen ja selailla askartelublogeja työaikana. Kuulen joka päivä, kuinka eräs muksuista on käynyt joka ilta Muumimaailmassa. Saan joka aamu kantaa juuri heränneen pienen ihmisen aamupalapöytään ja katsella, kun hän siinä pikkuhiljaa heräilee omaksi ylienergiseksi itsekseen. Välillä päiväuniaikaan minun hiuksiani paijataan. Kuinka montaa ihmistä paijataan työaikana? Olen aika onnellisessa asemassa.

Prinsessat ja ritarit - sukupuoli päiväkodissa

Törmään päivittäin lasten kategorisointiin sukupuolen perusteella. Jään tästä kiinni myös itselleni ihan kokoajan. Tarjoan liian herkästi ryhmämme pojille autoleikkejä ja kommentoin tytöille heidän vanhempansa väkertämää lettiä samalla soimaten itseäni. Enkö todella keksi mitään muuta sanottavaa lapselle, kuin huomion hänen ulkonäöstään? Vanhan liiton työntekijöistä löytyy sitten näitä rajumpia esimerkkejä. Hyvin vaikeasti motivoitava ryhmämme poika halusi pukea päällensä upean, pinkin röyhelömekon. Työkaverini nauroi ja sanoi lapselle, että häntä varten on poikien ritaripuku. Siis ritaripuku, oikeasti? Manasin, että on vuosi 2015 ja minä todistan tällaista hetkeä. Eräälle työntekijälle jouduin useamman kerran vakuuttamaan, että pinkit kurikset todella ovat erään ryhmämme pojan kurahousut. Jouduin näyttämään kurahousujen nimilappua, jotta hän uskoisi, että pojalle voi pukea pinkkiä ja tämä ei häviä maailman kartalta.

Eräässä harjoittelupaikassani oli talon yhteinen lauluhetki. Eskareiden vuorolla kajahti soimaan laulu eri ammateista. Pudotin leukani sinne jumppasalin lattialle kuunnellessani, kun alle kouluikäiset pojat lauloivat olevansa kapteeneja ja tytöt olevansa keittäjiä. Lastenlaulut ja -lorut tarjoavat hyvin vähän samaistumisen kohteita lapsille. Vielä tuollaiset biisit, jotka kertovat jostain elämästä ennen ajanlaskun alkua, vaikuttavat lapsen käsitykseen siitä, mitä he voivat tulevaisuudessa tehdä ja mikä taas ei ole sopivaa. Usein ajatellaan, että biologinen sukupuoli määrittää suoraan lapsen kiinnostuksen kohteet ja kyvyt. Miksi meidän sitten pitää käyttää tuhottoman paljon aikaa sen opettamiseen, miten pojista tulee miehiä ja tytöistä naisia?

Yllätyn jatkuvasti, kuinka mustavalkoista ja haastavaa tasa-arvoinen toiminta päiväkodissa tuntuu olevan. Ihan kuin lattialistoissa asti olisi juurtunut käsitys siitä, minkälainen tytön ja pojan kuuluu olla. Kysymyshän on siitä, että ihminen voi olla oma itsensä monilla eri tavoilla. Kyse ei ole tyttöjen ja poikien roolien vaihtamisesta päikseen. Kaikille lapsille pitäisi mahdollistaa uudenlaisia esikuvia ja tapoja toimia lapsen oman kiinnostuksen pohjalta. Kuinka usein päiväkodissa mietitään ihan oikeasti, mikä lasta itseään kiinnostaa? Kuinka usein arjessa aikuinen tekee oletuksia lapsen taidoista ja persoonallisuudesta vain tämän sukupuolen perusteella? 

Työkaverini kertoi käymästään vasu-keskustelusta. Vanhemmat olivat huolissaan pojastaan, joka leikkii paljon tyttöjen kanssa. Työkaverini sanoi naureskellen, ettei pojasta nyt “sellainen” tule. Hämmennyin niin paljon, etten osannut sanoa heti mitään järkevää. Jouduin palaamaan keskusteluun seuraavana päivänä. Hoksasin nopeasti, ettei keskustelua kannata viedä kovin syvälliseksi. Sain varmistettua, että meillä lapsi saa olla oma itsensä ja leikkiä kenen kanssa tahtoo. Työkaverini on mitä empaattisin ja ihanin ihminen, mutta tässä keskustelussa meidän välillä oli todella syvä kuilu. Näin alkeelliseen ilmapiiriin on mahdotonta tuoda keskustelua sukupuolten moninaisuudesta, sukupuoliristiriidasta tai intersukupuolisuudesta.

En ole kertaakaan kuullut lasten kysyvän, miksi joku lapsi leikkii mitä leikkii. Lapsille on aivan luonnollista pelata ensin porukalla sählyä ja sitten käydä nukuttamassa nukkevauvat päiväunille. Meillä aikuisilla tuntuu olevan kova tarve jakaa nämä leikit sukupuolen perusteella. Lapsilta oppii ennakkoluulottomuutta. Oppiminen pitäisi vain ehtiä tekemään ennen kuin ehdimme siirtämään omat ennakkoluulomme heihin.