Täytettyäni kolmekymmentä vuotta lähipiirini triplaantui. Ystäväni ovat saaneet hillittömän määrän lapsia ja olen kaksinkertainen täti. Lapset ja lapsiperheiden arki on suosittu puheenaihe. Nautin tästä kaikesta jo ihan ammattini puolesta, pidän lapsiaiheisista keskusteluista. Tällä kaikella on kuitenkin kaksi puolta, kyseisessä asiassa se pimeämpi puoli on keskustelu äitiydestä. Kuin yhdessä yössä on tullut normiksi puhua tavalla, jota en ole ennen kokenut. On esimerkiksi ihan hyväksyttyä illallisella kysyä toisen pariskunnan sukupuolielämästä, vihjaillen olevan aika perheenlisäykselle. Siinä sitten vitsaillaan lastenteon harjoittelemisesta ja kaadetaan litra viiniä lasiin vaivautuneena.
Eri ystäväpiireihini on muodostunut kaksi leiriä, äidit ja lapsettomat. Illan mittaan lapsettomille vihjaillaan heidän helposta elämästä, kannustetaan nauttimaan nukkumisesta (koska ilmeisesti vanhemmat ovat hereillä noin 18 vuotta putkeen, mikä on lääketieteellinen ihme) ja annetaan ymmärtää, ettei lapsettomat ymmärrä todellisesta rakkaudesta tai elämästä yhtään mitään. Tiedän, ettei kukaan ilkeile tahallaan, ehkä taustalla on toive saada seuraa leikkipaikoille ja lapsekkaisiin tapahtumiin. Ehkä äidit toivovat saavansa lisää keskustelukumppaneita, joiden kanssa reflektoida omaa äitiyttä. Tottahan on, ettei meillä lapsettomilla ole hajuakaan mistä äidit puhuvat. Maailma on kuitenkin täynnä asioita, joista ihmiset eivät tiedä mitään, eikä se ole ennen haitannut ystävien välisiä keskusteluja. Tuntuu, että äitiyden myötä sanomisten suodatin häviää yllättävän monelta.
Eräänä aamuna töissä olin unohtanut laittaa pyykkikoneen päälle. Työkaverini laittoi konetta päälle ja naurahti sanoen, ettei minun kannata vaivata asialla päätäni, koska hänellä äitinä nämä asiat sujuvat kädenkäänteessä. Jäin pohtimaan hänen kommenttiaan. Hänhän sanoi, että äideille pesukoneen päälle laittamisen muistaminen on huomattavasti helpompaa, kuin lapsettomille. Ymmärrän tottakai hänen viitanneen omaan arkeensa, jossa hän varmasti pesee moninkertaisen määrän pyykkiä verrattuna minuun. Lause oli täysin hyväntahtoinen, siitä ei ole epäilystäkään. Kuitenkin hänen kommenttinsa kertoi niin paljon: “mene sinä tyttö vaan siitä, minä äitinä hoidan nämä vastuulliset asiat”. Huvittavaa sinänsä, että aiheena oli pyykinpesu, minun silmissäni täysin toisarvoinen tehtävä työssäni.
Erään harjoittelupaikkani ryhmän lapsen äiti ihmetteli kovaan ääneen, ettei minulla ole lapsia. Häntä hämmästytti ammatinvalintani lapsettomana ihmisenä ja tästä johtuen hän epäili suoriutumistani tulevassa ammatissani. En voinut sitä hänelle sanoa, mutta tässä voin: opettajankoulutuslaitoksesta ei valmistu äitejä. Meistä ei tule äitejä, kun saamme paperit käteen. Ei edes äidillisiä. Meidän työmme ei ole olla kenenkään äiti, lapsilla on jo omansa. Hyvä ystäväni puhui oman lapsensa päiväkodin työntekijöistä. Hänen mielestä oli ihanaa, että hänen lapsensa ryhmän työntekijöillä on omia lapsia, koska silloin he ovat kyvykkäitä empatiaan. En ole vieläkään päässyt tämän lausahduksen yli. Äitiyskö suoraan luo kyvyn empatiaan lasta kohtaan? Maailmassa olisi asiat varmasti paljon paremmin, mikäli tuo olisi totta. En taaskaan usko hänen halunneen loukata minua, kyse oli varmaan tuosta alussa mainitsemastani suodattimen häviämisestä.
Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoitti Hesarin blogissaan (http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1305993972995), kuinka äitiydessä voi epäonnistua lähes kaikin tavoin. Hänen mukaan äitiydessä voi epäonnistua jopa olemalla lapseton. Naisen arvo määritellään herkästi äitiyden kautta, Kallion mukaan naiseus ja äitiys niputetaan edelleen vahvasti toisiinsa. Miten tässä asiassa vajotaan niin syvälle menneisyyteen? Jopa nuoret, modernit naiset menevät tähän lankaan. Miksi äitiys antaisi ihmiselle aseman latistaa toista? Pakko myöntää, että äidiksi tuleminen mietityttää tästäkin syystä. Mitä jos minunkin suodatin katoaa synnytyksen myötä?
Lapsuudenystäväni, kahden lapsen äiti ja kätilö ammatiltaan, sanoi mielestäni koko asiasta hyvin kauniisti. Hänen kehotti pohtimaan vakavasti lasten tekoa ja punnitsemaan, että haluaako lapsia oikeasti vai tekeekö ne yhteiskunnan paineen takia. Hän sanoi, että elämäänsä saa kyllä lapsia muillakin tavoilla. Maailma on täynnä lapsia, joille välittää lämpöä ja rakkautta. Pohtiessani oman ryhmäni lapsia, ei voi puhua tietenkään äidin kokemasta rakkaudesta heitä kohtaan, mutta hyvin vahvasta kiintymyksestä kyllä. Voi kuulostaa uskomattomalta, mutta me lapsettomatkin olemme rakastavia ja empaattisia aikuisia.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti