Kuinka paljon sinä tuhlaat muiden aikaa?

Nyt on pinnalla nämä muutokset varhaiskasvatuslakiin ja lapsimäärän lisääntyminen ryhmissä. Tilanne on toki aivan naurettava ja ihmettelen kovasti uusia päätöksiä. Eri foorumeilla, keskustelupalstoilla ja työpaikallani alan ihmiset sanovat, etteivät ehdi nytkään tekemään kaikkea työajalla. Tämä on aivan totta. Helposti sitä sopii esimerkiksi vasu-keskustelun ennen oman työvuoron alkua, koska tietää minkä paineen yhden ihmisen puutos tekee ryhmään. Olen huomenna menossa kokeilemaan eri maaleja aamusta, koska en tiedä miten ne toimivat valitulla pohjalla. Teen tätä kuitenkin nyt silkasta vastavalmistuneen ilosta, rutiinin löydettyäni tuskin teen omalla ajallani enää mitään. 

Kaikki tämä saa kuitenkin ajattelemaan omaa ajankäyttöään, miten minä voisin käyttää aikani lasten kannalta järkevämmin? Viime viikon palaveri oli esimerkiksi ainakin osittain täysin hukkaan heitettyä aikaa. Joku oli saanut paineen tulevista pikkujouluista ja lopputulema oli, että seitsemän ihmistä pohtivat, ovatko pikkujoulujen jatkot pakolliset vai eivät. Kyse ei ollut perinteinen kokouksen aiheen hairahtuminen johonkin kivempaan aiheeseen, vaan ihan tosissaan käyty keskustelu. Käytin myös aikaa siivojamme kuuntelemiseen, kun hän kesken pienryhmätoiminnan halusi puhua pehmolelujen pesemisestä. Halusin olla kohtelias, mutta eihän siinä mitään järkeä ollut. Kävin puhumassa meidän S2-opettajan kanssa eräästä lapsesta. Keskustelun jälkeen huomasin, että olinkin intoutunut kertomaan hänelle lapsen kommelluksista, vaikka ne eivät liittyneet asiaan millään tavalla. Keskustelussa ei päästy mihinkään lopputulokseen, koska minä vain höpötin omiani. Varttitunnin verran kuuntelin toisen ryhmän lastenhoitajan ahdistusta heidän ryhmänsä huonosta hengestä, taas aikaa suoraan roskakoriin. Tietenkin on hyvä puhua asioista, mutta keskustelujen pitää olla ratkaisukeskeisiä ollakseen hyödyllisiä. Muutaman minuutin katselin kolmen ihmisen stressaamista puuttuvasta vessan istuimesta. Mysteeri selvisi katsomalla viereiseen pesualtaaseen, jossa se odotti siistinä ja puhtaana. Sitä ennen asiaa kuitenkin spekuloitiin pitkän aikaa ja syylliseksi epäiltiin jokaista työntekijää vuorollaan. 

Minä löydän arjestani helposti monta kipukohtaa, joita voisin parantaa. Voin pysyä itse asiassa kokouksissa ja keskusteluissa. Voin pyytää siivoojaa selvittämään pehmolelu-kriisin itse. Voin ohjata työkaveriani keskustelemaan johtajan kanssa työilmapiiristä. Lista on pitkä, jos on rehellinen itselleen.

Kaiken turhan jauhannan ja juoruilun päälle on vielä tietokoneeseen liittyvät ongelmat. Käyn näyttämässä harvasen päivä miten lähetetään piilokopioita, tai miten excelillä saa laskettua summan. Puhutaan siis aivan onnettoman alkeellisista asioista. Miten on mahdollista, ettei tätä jengiä ole koulutettu yhtään? Minun työparini printtaa jokaisen saamansa meilin. Kyllä, jokaisen. Olin viime kuussa koulutuksessa, jossa 30 ihmistä odotti koulutuksen vetäjän keksivän, mihin kansioon hän tallensi itse esityksensä. Niin ison joukon odottaessa vartin verran voidaan jo puhua ihan kunnon ajantuhlauksesta. Ei mikään ihme, että facebookissa alan ihmisten ryhmässä nousi niin himmeä haloo Turun kaupungin vaatimuksesta päiväkodin blogin pitämiseen. Tuntuu se ajatuksena varmaan ihan utopialta, jos ei itse tiedä edes mikä on powerpoint. Ihana työkaverini ihaili minua, kun osaan käyttää sähköpostia työvälineenä. En ole vieläkään keksinyt, mikä muu työpaikan sähköposti on.

Kritisoin tässä ihan kaikkia osapuolia: sekä kaupunkia, että työntekijöitä. Kaupungin tulee kouluttaa uusia asioita, se on aivan selvä juttu. Työntekijöiden tulee kuitenkin myös itse pysyä ajan kehityksessä mukana. Jatkuva toisten ihmisten osoittelu nykyään aivan tavallisista työvaatimuksista ei edistä yhtään mitään. Työväenopistot järjestävät kursseja, joissa perehdytetään tietotekniikan saloihin. Kuulen jo kohahduksen: omalla ajallako sinne pitäisi mennä? Kyllä. Millenium tuli ja meni, jopa päiväkotien työntekijöiden on jo hyväksyttävä se. 

Äitiys, tuo kaikkien aikojen kuuma peruna

Täytettyäni kolmekymmentä vuotta lähipiirini triplaantui. Ystäväni ovat saaneet hillittömän määrän lapsia ja olen kaksinkertainen täti. Lapset ja lapsiperheiden arki on suosittu puheenaihe. Nautin tästä kaikesta jo ihan ammattini puolesta, pidän lapsiaiheisista keskusteluista. Tällä kaikella on kuitenkin kaksi puolta, kyseisessä asiassa se pimeämpi puoli on keskustelu äitiydestä. Kuin yhdessä yössä on tullut normiksi puhua tavalla, jota en ole ennen kokenut. On esimerkiksi ihan hyväksyttyä illallisella kysyä toisen pariskunnan sukupuolielämästä, vihjaillen olevan aika perheenlisäykselle. Siinä sitten vitsaillaan lastenteon harjoittelemisesta ja kaadetaan litra viiniä lasiin vaivautuneena. 

Eri ystäväpiireihini on muodostunut kaksi leiriä, äidit ja lapsettomat. Illan mittaan lapsettomille vihjaillaan heidän helposta elämästä, kannustetaan nauttimaan nukkumisesta (koska ilmeisesti vanhemmat ovat hereillä noin 18 vuotta putkeen, mikä on lääketieteellinen ihme) ja annetaan ymmärtää, ettei lapsettomat ymmärrä todellisesta rakkaudesta tai elämästä yhtään mitään. Tiedän, ettei kukaan ilkeile tahallaan, ehkä taustalla on toive saada seuraa leikkipaikoille ja lapsekkaisiin tapahtumiin. Ehkä äidit toivovat saavansa lisää keskustelukumppaneita, joiden kanssa reflektoida omaa äitiyttä. Tottahan on, ettei meillä lapsettomilla ole hajuakaan mistä äidit puhuvat. Maailma on kuitenkin täynnä asioita, joista ihmiset eivät tiedä mitään, eikä se ole ennen haitannut ystävien välisiä keskusteluja. Tuntuu, että äitiyden myötä sanomisten suodatin häviää yllättävän monelta.

Eräänä aamuna töissä olin unohtanut laittaa pyykkikoneen päälle. Työkaverini laittoi konetta päälle ja naurahti sanoen, ettei minun kannata vaivata asialla päätäni, koska hänellä äitinä nämä asiat sujuvat kädenkäänteessä. Jäin pohtimaan hänen kommenttiaan. Hänhän sanoi, että äideille pesukoneen päälle laittamisen muistaminen on huomattavasti helpompaa, kuin lapsettomille. Ymmärrän tottakai hänen viitanneen omaan arkeensa, jossa hän varmasti pesee moninkertaisen määrän pyykkiä verrattuna minuun. Lause oli täysin hyväntahtoinen, siitä ei ole epäilystäkään. Kuitenkin hänen kommenttinsa kertoi niin paljon: “mene sinä tyttö vaan siitä, minä äitinä hoidan nämä vastuulliset asiat”. Huvittavaa sinänsä, että aiheena oli pyykinpesu, minun silmissäni täysin toisarvoinen tehtävä työssäni. 

Erään harjoittelupaikkani ryhmän lapsen äiti ihmetteli kovaan ääneen, ettei minulla ole lapsia. Häntä hämmästytti ammatinvalintani lapsettomana ihmisenä ja tästä johtuen hän epäili suoriutumistani tulevassa ammatissani. En voinut sitä hänelle sanoa, mutta tässä voin: opettajankoulutuslaitoksesta ei valmistu äitejä. Meistä ei tule äitejä, kun saamme paperit käteen. Ei edes äidillisiä. Meidän työmme ei ole olla kenenkään äiti, lapsilla on jo omansa. Hyvä ystäväni puhui oman lapsensa päiväkodin työntekijöistä. Hänen mielestä oli ihanaa, että hänen lapsensa ryhmän työntekijöillä on omia lapsia, koska silloin he ovat kyvykkäitä empatiaan. En ole vieläkään päässyt tämän lausahduksen yli. Äitiyskö suoraan luo kyvyn empatiaan lasta kohtaan? Maailmassa olisi asiat varmasti paljon paremmin, mikäli tuo olisi totta. En taaskaan usko hänen halunneen loukata minua, kyse oli varmaan tuosta alussa mainitsemastani suodattimen häviämisestä.

Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoitti Hesarin blogissaan (http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1305993972995), kuinka äitiydessä voi epäonnistua lähes kaikin tavoin. Hänen mukaan äitiydessä voi epäonnistua jopa olemalla lapseton. Naisen arvo määritellään herkästi äitiyden kautta, Kallion mukaan naiseus ja äitiys niputetaan edelleen vahvasti toisiinsa. Miten tässä asiassa vajotaan niin syvälle menneisyyteen? Jopa nuoret, modernit naiset menevät tähän lankaan. Miksi äitiys antaisi ihmiselle aseman latistaa toista? Pakko myöntää, että äidiksi tuleminen mietityttää tästäkin syystä. Mitä jos minunkin suodatin katoaa synnytyksen myötä?

Lapsuudenystäväni, kahden lapsen äiti ja kätilö ammatiltaan, sanoi mielestäni koko asiasta hyvin kauniisti. Hänen kehotti pohtimaan vakavasti lasten tekoa ja punnitsemaan, että haluaako lapsia oikeasti vai tekeekö ne yhteiskunnan paineen takia. Hän sanoi, että elämäänsä saa kyllä lapsia muillakin tavoilla. Maailma on täynnä lapsia, joille välittää lämpöä ja rakkautta. Pohtiessani oman ryhmäni lapsia, ei voi puhua tietenkään äidin kokemasta rakkaudesta heitä kohtaan, mutta hyvin vahvasta kiintymyksestä kyllä. Voi kuulostaa uskomattomalta, mutta me lapsettomatkin olemme rakastavia ja empaattisia aikuisia. 

Ryhmäkoot, ne iänikuiset ryhmäkoot

Ajattelin aluksi, etten tartu tähän aiheeseen ollenkaan. Päiväkotiryhmien koosta on nyt jauhettu aivan kyllästymiseen asti. Kuvittelin keskustelun lopahtavan ajallaan, mutta näin ei käynyt ja tässä minäkin asiasta sitten naputan.

Hallitus suunnittelee subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamista niin, että lapsilla on oikeus vain puolipäivähoitoon, kun toinen tai molemmat vanhemmat ovat kotona esimerkiksi työttömyyden takia. Lähestyn tätä asiaa aluksi vanhempien tilannetta tarkastellen. Kuinka moni teistä on joskus hakenut aktiivisesti töitä? Se on aikaa vievää ja raskasta. Väitän työn hakemisen olevan jo työtä itsessään. Miksi halutaan vaikeuttaa vanhemman mahdollisuuksia hakea ja vastaanottaa työtä? Ihmisten elämä tehdään jo melko haastavaksi, jos heidän täytyy saada lapsenvahti jokaisen työhaastattelun ajaksi. 

Olen kuullut mielipiteitä, kuinka lapsen pitäisikin olla kotona, jos vanhempi siellä on. On väitetty vanhempaa laiskaksi ja hämmästelty, miksi tehdä lapsia jos ei niitä aio hoitaa. Näihin kommentteihin olen vastannut vastakysymyksellä. Onko meidän työ arvioida miksi se lapsi tuodaan päiväkotiin? Syy voi olla juuri tuo työnhaku, toive lapsen sosiaalisten kokemusten kasvattamisesta, väsymys tai vaikka se laiskuus. Syyn ei pitäisi vaikuttaa suhtautumiseemme lasta tai vanhempia kohtaan. Syy ei yksinkertaisesti kuulu meille. 

Julkisessa keskustelussa kuulee usein kysymyksen, mitä se yksi lapsi lisää siinä ryhmässä vaikeuttaa? Nämä uudet muutokset voivat tarkoittaa äärimmäisessä tapauksessa sitä, että voi muodostua yli 30 lapsen ryhmiä. 20 tunnin subjektiivisessa oikeudessa vanhempi saa valita, koska sen ajan käyttää. Tämä tarkoittaa sitä, että lapset saatavat vaihtua päivän aikana muodostaen näitä jättiryhmiä. Eli vielä kerran: ryhmiin ei tule vain yhtä lasta lisää. Sen asian jankkaamisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään.

Joku huutelee varmasti tässä vaiheessa ihmisen omaa vastuuta elämästä ja heittää takataskustaan excelin Hollannin päivähoitomaksujen suuruudesta. Meillä on täällä käsissämme uskomattoman toimiva systeemi, päivähoito. Se tukee tasa-arvoa, vapauttaa vanhemmat työelämään ja tutkitusti euron panostus varhaiskasvatukseen antaa seitsemän euroa takaisin. Ymmärrän, ettei poliitikkoja ja päättäjiä kiinnosta palaakaan lasten henkinen tila, mutta en voi käsittää, etteivät he ymmärrä numeroiden päälle. 

Bysarikaariste kirjoittaa blogissaan (http://bysarikaariste.blogspot.fi/2015/10/kasvatus-28-lasta-osa-2.html) 28 lapsen ryhmästä ja ihmettelee, miksei toimivasta systeemistä saisi puhua. Tottakai saa ja pitääkin puhua. Muiden kokemusten avulla muutkin voivat oppia ja kokeilla eri tapoja toimia. Hän unohtaa kuitenkin erittäin tärkeän puolen koko asiassa: suurinta osaa päiväkodeista ei ole rakennettu 2000-luvulla. Vaikka laskettaisiin kaikki käytävien, vessojen ja kirjahyllyjen neliöt yhteen, niin fyysistä tilaa ei saada lisää vanhoihin rakennuksiin. 

Itse työskentelen susirumassa ja epäkäytännöllisessä 80-luvulla rakennetussa päiväkodissa. Paras remontti sille olisi pommi talon nurkalle. Uskon työtapojen kehittämiseen ja hyvien toimintatapojen jakamiseen. Uskon siihen toimivaan 28 lapsen ryhmään. En kuitenkaan usko kaupungin rakennuttavan uusiksi jokaista päiväkotia, jotta lapsille ja heidän tavaroilleen olisi oikeasti tarpeeksi tilaa. Tässä kohtaa poliitikot ja päättäjät kyllä ymmärtävät numeroista yhtäkkiä yllättävänkin paljon.

Päiväkotityöntekijä, oletko sinä hullu?

Poikaystäväni aloitti juuri uudessa työssä. Sitä varten hän kävi kahdessa haastattelussa. Niiden lisäksi hän teki psykologiset testit, jotka käytiin läpi ammattilaisen kanssa ja tehtiin luonneanalyysi. Arvaatteko mikä työ oli kyseessä? No ei ainakaan päiväkotityö. Todistin muutama viikko sitten työpaikallani aivan käsittämätöntä raivonpurkausta. Kyseisestä ihmisestä näki hänen menettäneen kontrollin täysin. Jos lapsen itku aiheuttaa ihmisessä sellaista raivoa, työpaikka on todella väärä. En usko minkään työpaikalla tapahtuvan pystyvän aiheuttamaan minulle sellaista reaktiota. Kaikki tunteet ovat tietenkin sallittuja, mutta ne ovat vain tunteita. Päänsä sisällä jokainen saa ajatella ihan mitä itse tahtoo. Tänään tavailin muutamia kirosanoja, kun taistelin saman lapsen kanssa tuhannetta kertaa sukkien pukemisesta. Tottakai se ärsyttää. Melkoinen lehmänhermo saisi olla, ettei ärsyttäisi. Mielestäni olen kuitenkin melko onnekas, jos päiväni suurin huoli on yhden lapsen sukat.

Nyt lyhyen ajan sisään olen tavannut ihmisiä, jotka jännittävät joka päivä vanhemmille puhumista. Olen tavannut muutaman, jotka saavat uskomattoman stressin aikaiseksi kurahousujen pukemisesta. Ääniherkkiä on alalla yllättävän paljon, huomioiden volyymin, joka isosta lapsiryhmästä lähtee. Aikataulujen vaihtuminen tuntuu aiheuttavan joillekin ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Opiskeluaikana luennot olivat joillekin terapiasessioita, joissa käsiteltiin näiden ihmisten lapsuutta tai mielen ailahteluja. Yksi opiskelukaverini ei voinut ymmärtää avun pyytämistä, elämässä piti pärjätä itse. Miten nämä ihmiset pärjäisivät työssä, jossa työn arvioinnin tekisi muut aikuiset lasten sijaan? Päiväkodeissa kun ei ole varsinaista laadunvalvontaa.

Olen ollut eräässä suuressa yrityksessä töissä, jossa oli pakko tervehtiä jokaista ihmistä joka päivä. Humoristiseksi tilanne muuttui tervehtiessä jotakin kymmenettä kertaa, kun ei ollut ihan varma edellisestä tervehdyksestä. Mikäli jonkun havaittiin välttelevän tervehtimistä, asiasta tuli sanomista. Oli todella mukavaa joka aamu kohdata nyökkäileviä ja tervehtiviä ihmisiä. Mitä sitten, vaikka tähän tunteeseen päästiin pakon kautta? Firman tunnelma muuttui siitä positiivisemmaksi. Päiväkodeissa kyllä keskustellaan hyvistä tavoista ja miten itseään haluaisi kohdeltavan töissä. Käytännön tasolla se ei vielä näy. Mitä sanotte siivoojasta, joka jätti ulko-ovet auki jatkuvasti ja saatuaan palautetta hän veti viikon mykkäkoulua kyseisen ryhmän aikuisille? Miksei tässä vaiheessa voi vaan sanoa hänen vaarantaneen lasten turvallisuuden ja käsketty olemaan kunnolla?

No hakeutuuko opettajankoulutuslaitokseen ja lähihoitajiksi henkisesti epätasapainossa olevia ihmisiä? Tekeekö työelämä osan heistä sekaviksi? Me teemme tätä työtä tunteella ja sydämellä. Toisen työtä on vaikea kritisoida samalla puuttumatta hänen persoonaan. Voi olla, että hyväksymisen kulttuuri on mennyt liian pitkälle ja unohdettiin olevamme töissä. Ei ole kyse meistä aikuisista ja mitä meitä huvittaa milloinkin tehdä. Koodausfirmassa ei ole niin väliä, onko naapurikoneella työskentelevä Veksu vähän sekaisin, voi laittaa kuulokkeet ja keskittyä omaansa. Päiväkotityössä silmiä ei voi koskaan laittaa kiinni. Erilaisia persoonallisuuksia työpaikalla pitää hyväksyä ja opetella sellainen arki, jossa kaikilla on hyvä olla. Mutta mitä sitten, jos lähin työkaveri onkin kaikesta stressaava hullu?