Hassut hölmöt tädit

Posted on: maanantai 31. elokuuta 2015

Olen huomannut, että  lasten vanhemmat pitävät minua ja ryhmäni lastenhoitajia vähän hölmöinä. Tiedättekö sellaisina, jotka vain istuskelevat hiekkalaatikon reunalla naureskellen sillä välin kun he itse käyvät oikeissa töissä. Älkää ymmärtäkö väärin, ryhmäni vanhemmat ovat olleet todella ystävällisiä ja kilttejä. Mutta haistan kuitenkin asenteen, kun yritän kertoa päivän kulusta ja lapsen kuulumisia. He ehkä kokevat, että me vain hassuttelemme päivät ja pyrimme pitämään lapset vain hengissä ja ruokittuina. Toki minäkin ymmärrän vähän mistä tuo ajattelu saattaa kummuta. Välillä on vaikeaa ottaa tosissaan kasaripermiksellä varustettua työkaveriani, joka pelleilee pupunkorvat päässä. Minulla meni kahvit väärään kurkkuun kun toinen, hieman pyylevä, työkaverini tuli töihin liian pienessä pinkissä t-paidassa, jossa luki Halaa minua.

Aloitettuani työt sain luettavaksi ryhmän vanhemmille edeltävänä vuonna jaetut infolaput ja tiedotteet. No ne oli kirjoitettu tietenkin comic sansilla ja kokonaan isoilla kirjaimilla. Että joo, voin käsittää mistä vanhempien asenne saattaa johtua.


Tänään päiväkodin johtaja pyysi minua suunnittelemaan jotakin toiminnallista vanhempainiltaan, tarkoittaen erilaisia ryhmäyttämisharjoitteita. Yritin miettiä mielessäni erästäkin isää puvussaan heittämässä palloa toiselle ja yrittäessään miettiä, että mikä väri hän olisi jos olisi jos saisi valita. Sanoin heti, että meidän ryhmän vanhempainillat ovat keskusteluhetkiä heidän lastensa varhaiskasvatuksesta ja hyvä keskustelun luomiseen on toki erilaisia keinoja, mutta en todella laita työpäivästään väsyneitä vanhempia leikkimään. Seuraava vanhempainilta saattaisi olla melko yksinäinen.

Miten tähän päädyttiin?

Posted on: torstai 20. elokuuta 2015

Lapset repii ruokalappuja pois, yksi kiipeää jo syöttötuolista, muutama kilistää haarukalla lasia ja loput huutaa lisää näkkäriä. Mietitkö ikinä, miten sinä päädyit tähän tilanteeseen mukaan? Minä ainakin mietin.

Isoäitini oli vuosia lastenhoitaja, ja äitini työskentelee erityiskoulussa koulunkäyntiavustajana. Päätin jo hyvin aikaisin, etten tule ikinä työskentelemään opetus- tai hoiva-alalla. Minusta oli käsittämätöntä että kukaan suostuu tekemään sellaista työtä, kun vaihtoehtona ovat siisti sisätyö, oma työpiste ja kohtuullinen palkkaus. Kuuntelin äitini tarinoita hänen koulun arjesta ja kauhistelin mielessäni hänen hulluuttaan ja pyörittelin päätäni.

Seilasin vuosia erilaisissa toimistotöissä, aloitin opiskelut eri laitoksissa enkä ikinä löytänyt paikkaani. Tuntui jatkuvasti siltä, että tekemisilläni ei ole mitään merkitystä. Istuin pitkiä iltoja exceliä täyttäen ja samalla ajatellen, miksi en tyydy mihinkään, miksi en kiinnostu oikeasti mistään? Sattumien kautta päädyin yritysmaailmasta kolmannelle sektorille töihin ja yhtäkkiä olin ympäröitynä opettajilla ja erilaisilla filosofian maistereilla. Päiväni täyttyivät näiden humanistien höyrähtäneistä ideoista ja maailman pelastamisen vimmasta. Jatkoin pääni pyörittelyä, keitä nämä ihmiset oikein ovat? Miten he eivät tajua realiteetteja, miksi he suunnittelevat niin suuria ja tuohtuvat joka päivä luettuaan Hesarin? Miksi he välittävät joka asiasta niin paljon? Olin aivan lopussa jokaisen työpäivän jälkeen, tuntui että toimisto oli ahdettu täyteen erilaisia tunteita ja päivän polttavia aiheita. Muutamassa vuodessa tajusin näiden ihmisten palon tehdä työtä, he todella uskoivat muutokseen ja että heidän teoillaan on merkitystä. Oma roolini tässä kaikessa pohditutti, olin vielä melko kyyninen rahanlaskija ja skeptinen raivorealisti. 

Eräänä päivänä istuin toimistossa, kivalla työpisteellä kahvi kädessä ja tuijotin vastapäisen rakennuksen vessakaakeliseinää ja päätin, että nyt asiat muuttuu. Hain opettajankoulutuslaitokseen varhaiskasvatuksen koulutukseen. Luin aivan poskettomasti, jännitin haastattelut ja jäin odottamaan tuloksia. Pietarsaaressa kesälomalla sain odotetun puhelinsoiton, matka kohti varhaiskasvatusta oli alkanut. Irtisanouduin vakituisesta työpaikasta ja lähdin opiskelemaan, realisti pääni sisällä oli kauhuissaan.

Taas olin ympäröity kaikenlaisilla hipeillä ja ihmisillä, jotka pursusivat aatteita ja ajatuksia. Mietin joka päivä luennoilla, että miten olen päätynyt tähän tilanteeseen. Nämä ihmiset olivat empaattisia ja herkkiä, joku voisi sanoa että sinisilmäisiä. Miten tällaiset herkkikset voivat ottaa vastuuta yhtään mistään, saati sitten elävistä ihmislapsista. Kolmessa vuodessa sain kuitenkin poimittua ympäristöstäni mielestäni tärkeimmät elementit. Tuohdun edelleen kaikesta mitä luen mediassa, tulistun maailman epäreiluudesta ja  suunnittelen joka toinen päivä lähteväni Syyriaan pelastamaan lapsia. Nyt ei kuitenkaan tarvitse enää miettiä miksi ihmiset tuntevat niin paljon tunteita koska niin kuuluukin, kun asiat merkitsevät.


Kolmessa vuodessa minusta kasvoi lämmin varhaiskasvattaja. Ymmärsin, että tällä alalla ei kovikset pärjää.

Lastentarhaaja All rights reserved © Blog Milk Powered by Blogger