Jo joutui armas aika

Posted on: maanantai 29. toukokuuta 2017

Suurimmassa osassa päiväkoteja vietetään kevätjuhlia näillä näppäimillä. Mietin meidän viime vuoden juhlia ja pohdin, että mitähän ne pienet koululaiset tekee tällä hetkellä. Itselle kevätjuhlat tarkoitti aina käsittämättömän pitkää vapautta, ei sillä, että olisin vapautta varsinaisesti kaivannut, koska olen aina viihtynyt hoidossa ja koulussa. Olen niitä kuuluisia keskitason lapsia, jotka osaa kaiken tarpeeksi hyvin ja selviävät koulusta käytännössä tekemättä mitään. Tämä tietenkin osui minua naamaan rankasti lukiossa, kun en sitten osannutkaan enää yhtään mitään verrattuna muihin. 

Nooo mutta takaisin juhliin. Jotkut työkavereistani jaksoivat itkeä sitä, kuinka Suvivirttäkään ei saa enää kevätjuhlissa laulaa, kohta muslimit valtaavat maan ja kaikki on pilalla. En tiedä mistä tällainen käsitys oli päässyt valloilleen, koska ketään ei ollut todellakaan kielletty tekemästä yhtään mitään. Parasta oli, että nämä äkkikristityt eivät hoksanneet, että eskarikuoromme kyllä lauloi virren juhlissa ihan kaikkien edessä. Valitsimme kyseisen biisin kauniiden, merkitystä täynnä olevien sanojen takia. Jumalaa ei kyllä taidettu mainita, mutta virsi kuin virsi. Ehkä aika meni muslimeista vaahtoamiseen, virsien opettelu oli sitten jäänyt siinä tiimellyksessä vähemmälle.

Näin kesälomien alussa mietityttää tiettyjen lasten tulevat viikot. Tehdäänkö heidän kanssaan mitään? Onko vanhemmat läsnä ja selvinpäin? Saavatko kaikki niitä kesäkokemuksia, joista sitten kysellään lomien loputtua? Päiväkoti-ikäiset pääsevät sentään hoitoon kesäksi, toki päivystävään päiväkotiin, jossa ei omia ihmisiä välttämättä näe kuin ohimennen. Mutta ainakin he pääsevät pois kotoa ja saavat lämpimän aterian. Kouluun mennessä meno kovenee, jotkut lapset saattavat olla 10 viikkoa tekemättä yhtään mitään. Pahimmassa tapauksessa he huolehtivat ruokansakin itse, siitä on kesäiset uintiretket aika kaukaisia haaveita. 

Tässä on hyväosaisena sitten kiva huudella, että kaali ei maksa paljoa ja tehkää eväät rannalle, senkin tyhmät köyhät. Sillä masentuneella tai päihdeongelmaisella vanhemmalla on vaan suurempiakin huolia, kuin kausijuuresten hinnat. Joillekin ihan sängystä nouseminen on oma urakkansa. Siinä lapsi haahuilee viikko toisensa jälkeen ja kesän tapahtumarikkain päivä saattaa olla se, kun vastapäinen naapuri pesee ikkunat. Vaikka kaupunki on ilmaistapahtumia täynnä, niitä pitää osata etsiä. Kuvitteleeko nämä kaalin hinnasta huutelijat oikeasti, että ihminen jonka ryyppyputki katkeaa muutamaksi päiväksi viekin lapsensa seuraavaksi Kumpulan kyläjuhliin? 


En todellakaan tarkoita, että lapsen pitää käydä lomallaan ulkomailla, leireillä, opetella tekemään tuli kahdella puupalikalla ja osata purjehtia kohti auringonlaskua. Kotona tai mökillä oleminen ja reissut lähipuistoon on ihan okei, kunhan lapsi kokee sen kesälomalle ominaisen huolettomuuden. Aamupalan tekeminen yhdessä vanhemman kanssa on aivan hyvä ja riittävä kokemus pienelle lapselle. Omenalohkojen syöminen nurmikolla istuen voi olla juuri niitä hetkiä, josta lapsi sitten kertoo syksyn tultua. Senkin kokemuksen saamiseen vaan pitäisi jaksaa hakea tuet ajoissa, jotta saisi ostettua sen omenan. Nykyään vielä päälle saa jännittää sormet ristissä rahojen saamista hakemuksesta huolimatta. Luottamus Kelaan on edellisen kriisin takia aika lähellä nollaa. Sori siitä köyhät, kaali on kuitenkin halpaa ja pullojakin voi kerätä. 

Make varhaiskasvatus great again!

Posted on: sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kuntavaalien tulos on tullut ja vaikka suunta onkin mielestäni oikea, niin suuri säpinä jäi silti näkemättä. Olin jo hieman valmistautunut Vihreiden nousuun suurimmaksi puolueeksi Helsingissä, mutta sitä ei tapahtunut. Näissäkin vaaleissa varhaiskasvatus nostettiin esille kyllästymiseen asti. Kyllä, kyllästymiseen. Olen lastentarhanopettaja, joka on täysin väsynyt lukemaan varhaiskasvatuksesta poliittisessa mielessä enää sanaakaan. Enemmänkin korpeaa aiheen väläyttely jokaisessa mahdollisessa välissä jonkinlaisena hyveellisyyden merkkinä, että “kyyyyllä meitä lapset siis kiinnostaa, kato nyt miten sanon tuon varhaiskasvatus-sanankin ihanan lempeästi ja välittävästi”. Todellisuudessa työoloja huononnetaan ihan jatkuvalla syötöllä, ryhmäkoosta jaksetaan vääntää ja naurettavia päätöksiä kutsutaan edistykseksi. Suomessa on meneillään jonkinlainen moraalinen rappio ja sitä me kaikki katselemme sivusta kädet taskussa ihmetellen, minä siis muiden mukana. Kaksi kättä hei össönsöö, ketään kiinnosta huopahattutätien linkit facebookissa ja kilometrien mittaiset marttyyritarinat työn rasittavuudesta. Sitten vasta alkaa tapahtumaan kun a) kukaan ei mene joku kaunis päivä töihin b) sairauspoissaolot tuplaantuvat c) jotain kamalaa tapahtuu jossakin yksikössä. Toivon, että näistä vaihtoehdoista vain a ja b tapahtuvat. 


Nyt tulee se KUITENKIN-osio, pahoittelen mahdollista toistoa. Olen KUITENKIN myös sitä mieltä, että päiväkodeissa voitaisiin tehdä paljon ihan itse, jotta arki olisi sujuvampaa. Voitaisiin kaivautua sieltä poteroista päivänvaloon ja myöntää, että ajat ovat muuttuneet. Ihan aluksi pitäisi tehostaa ryhmärajojen yli työskentelyä, käsitellä kokouksissa oikeasti ne käsiteltävät asiat eikä puhua Pirjon työvuoroista 45min ja opettaa it-taitoja ihmisille, jotta viikkotiedotteen fontin valintaan ei menisi kahta päivää, vaan sekunti. Sitten kun nämä asiat ovat kunnossa, voidaan miettiä jatkoa. Työelämässä on muutenkin tapahtumassa iso muutos, miksi ei meidänkin alalla? Työ ei ole enää itsestäänselvyys ja paikka, johon voi mennä valittamaan elämän kurjuutta ja kuinka taas Helsingin herrat lyövät pientä kaupungin työntekijää moukarilla naamaan. Näiden asioiden eteen pitää toimia, lupaan että ääniharava Jan Vapaavuori ei ole asentanut mikkejä päiväkotien leikkitelineisiin ja kuuntele, että mitäs Suomen selkärangalla on tänään mielessä. 

Omasta työstä pitää ottaa myös suurempi vastuu, kokea se yhteisenä projektina, eikä vain odottaa jotakin ihmettä. Ei tällä liksalla tietenkään hirveän helpolla nousta barrikadeille, kun aika menee tarjouskuponkien leikkaamiseen. Olen kuitenkin totaalisen kyllästynyt siihen asenteeseen joka tuntuu vallitsevan yllättävän monella työpaikalla, että tämä on vain duuni ja tämähän pysyy pystyssä, vaikka en osallistu muutakuin olemalla fyysisesti paikalla. Meistä kaupungin työntekijöistä ei toki pääse eroon, vaikka taivas putoaisi niskaan joku päivä aamu-ulkoilun aikaan. Luulisi kuitenkin päivän sujuvan paljon mukavammin jos edes yrittäisi tehdä omilla toimilla parempaa arkea, miettisi miten itse voisi parantaa työviihtyvyyttä ja hitto pyrkiä vaikka kunnanvaltuustoon, jos ei muu auta. Voisin ihan Kennedynä tässä lausua, että ask not what your varhaiskasvatus can do for you; ask what you can do for your varhaiskasvatus.

Myötäelämisen taito

Posted on: keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Hei vaan ja terveisiä äitiyslomalta! En ole saanut mitään kirjoitettua tänne, vaikka mielessä on monta polttavaa aihetta. On ollut liian kiire tuijottaa meidän vauvaa ja puhua kakasta kaikille, jotka erehtyvät meidän lähipiiriin. Koska me päätettiin olla postaamatta kuvia sosiaaliseen mediaan meidän tytöstä, niin tykitän myös perheeni ja ystävieni whatsappit täyteen kuvia. KATSOKAA NYT JUMALAUTA MITEN SÖPÖ SE ON! Kommentoikaa ja ihastelkaa ääneen! Kertokaa, että se on maailman paras vauva! Kyllä, minusta tuli juuri se äiti, te tiedätte tyypin. 

Tämä kokemus on antanut hienon näkemyksen myös työhön päiväkodissa. Olen ihmetellyt tämän koko ajan, että miksi osa vanhemmista on niin epävarmoja aivan kaikesta. Pitääkö laittaa kurikset? No joo, vettä on satanut nyt kolme päivää ja pienimmät tarvitsisivat pihalla uikkarit. Että joo, jos viitsisitte tuoda kurikset. Onko tämä silmätulehdus? Joo kyllä on, menkää lääkäriin. Pitääkö olla tumput? Pitääkö kädet pestä, kun tullaan päiväkotiin? Onko nämä toppakengät heinäkuussa ihan ok? No joo, vähän Lapin lisää, mutta tiedätte mistä puhun. Minusta on ollut hassua neuvoa perheitä työnhaussa, kelan papereissa, kielikursseissa, Reittioppaan käytössä ja puhelinlaskujen selvittämisessä. Olen kuunnellut huolet mökkiremontista, neuvonut pyöränhuollossa ja ihmissuhteissa. Eikö ne huomaa, etten minä tajua mistään mitään? En minä tiedä jonkun seinän rakentamisesta yhtään mitään, kunhan puhun lämpimikseni. Tai ihmissuhteet, paras vinkkini olisi tosielämässä, että jätä se sika, mutta ei sitä oikein voi päiväkodin pihassa sanoa. En minä tiedä Kelan päätöksistä ja oliko sen kalliin puhelimen ottaminen osamaksulla fiksua? EN MINÄ TIEDÄ. Hyvä kun itse osaan tulla töihin ajoissa vaatteet suurinpiirtein päällä.

Nyt osaan kuitenkin paremmin mennä vanhempien asemaan. Pohdin kokoajan, että onko lapsellani kaikki hyvin. Rähmiikö se silmä, vai oliko se vain pieni rähmä yön jäljiltä? Googlaan yömyöhään kuivan päänahan hoito-ohjeita. Hetkittäin olen täysin varma, että hänellä on refluksi. Paasaan miehelleni jostain vaipan kireydestä ja tutkin ihon painaumia sukista. Ulos lähtiessä vatvon tumppuja vartin verran ja ramppaan tuijottamassa lämpömittaria. Tältäkö niistä vanhemmista on tuntunut? Ovatko he miettineet, että mitä tuokin blondi tietää minun lapseni hoidosta? Ja minä olen sisäisesti huokaillut, että laittakaa ne hiton tumput ja lopettakaa vatvominen. Mutta kyse on ollut heidän aarteensa käsistä, tottakai sitä tulee vatvottua. 

Eikä ole kyse siitä, etteikö minua kiinnostaisi muiden lasten käsien lämpötila, tottakai kiinnostaa. Lastentarhanopettajana sitä vaan ajattelee käytännön kannalta ilman sen suurempaa tunteiltua. Mikä lämpötila ulkona ja saako niillä tumpuilla kiinni lapiosta. Päätöksiä on helppo tehdä ulkopuolisena ihan kaikessa, pienissä ja suurissa kysymyksissä. 

Minä uskon, että lapsettomat ja lapselliset tekevät tätä työtä aivan yhtä hyvin. Inhoan sitä kuinka ihmiset jauhaa ymmärtävänsä elämästä enemmän vanhemmuuden myötä. Ette te mitään ymmärrä enempää, muutakuin siitä omasta vanhemmuudestanne toki, mutta ette mistään muusta.

Itseni kohdalla luulen, että myötäelämisen taitoni on kasvanut huomattavasti äidiksi tulemisen myötä. Nyt ymmärrän paremmin vanhempien tunnetiloja ja osaan varmasti tukea heitä paremmin, ilman mitään sisäisiä huokailuja.

"Nauti nyt omasta ajasta..össönsössönss"

Posted on: tiistai 11. lokakuuta 2016

Tässä raskauden loppumetreillä (6 päivää arvattuun deadlineen) olen pohtinut kovasti tulevaa lapsiperheen arkea ja mahdollisia haasteita. Koska haasteita siinä tuntuu olevan. Töissä näkee stressaantuneita vanhempia ovensuussa aamulla ja samat vanhemmat työpäivän jälkeen lopen uupuneina hakemassa jälkikasvuaan. Saatetaan purnata joka ikinen päivä ruuhkista, jotka nyt Suomessa ovat kuitenkin aika maltillisia. Tai ohimennen lauotaan totuuksia lapsestaan, joka nyt ei vaan ikinä ilmeisesti opi itse pukemaan. Tämä on siis kuva, joka annetaan ulospäin. Tiedänhän minä, ettei se ole koko totuus. Lapset kyllä kertovat maanantaina mitä ovat tehneet viikonloppuna ja yleensä ne sisältävät todella mukavia hetkiä vanhemman tai vanhempien kanssa.

Nyt kun perhe-elämä lähestyy, niin olen saanut myös todella paljon vinkkejä lähipiiriltä ja oikeastaan ihan keneltä sattuu. Raskaus kun tuntuu olevan asia, jota kuka tahansa saa kommentoida. Minua nyt sinänsä ole haitannut vieraiden kosketukset ja jaarittelut, ihmettelen vain vinkkien sisältöä. Suurin osa koskee nimittäin sitä, kuinka päästä eroon lapsesta ja perheestä parhaiten. Pitää ottaa kuntosalijäsenyys paikasta, jossa on lastenhoito. Pitää muistaa passuuttaa isovanhempia. Pitää vaatia isältä, että hän hoitaa kaikki illat tultuaan töistä. Oma aika ennen kaikkea. Tämä loppuraskauskin on sitä omaa aikaa ja toivotaan, ettei se lapsi nyt vielä tule, jotta saan nauttia. Ymmärrän, että nämä on hyvällä sanottuja asioita. On hyvä, että kulttuurimme on muuttumassa, äidit vaativat omaa tilaa ja vaikeistakin tunteista on nykyään suhteellisen hyväksyttyä puhua. Silti ihmetyttää, miten vähän puhutaan hyvistä asioista. 

Minähän olen itse halunnut tämän muksun. Haluan tavata sen tyypin, enkä tuijottaa Netflixiä.  Olen 33-vuotias ihminen, joka on bailannut, matkustanut, opiskellut ja tehnyt mitä ikinä milloinkin on huvittanut ihan tarpeettomankin paljon. Nyt imettäminen ei kuulosta yhtään hassummalta. Vaikka silloinkin nainen on erään fb-tuttuni mukaan aivoton imetyskone. Hän on mies, joten hän tietää.

Olen yllättynyt, miten yksinkertaisen paskalta aika moni saa elämänsä kuulostamaan. Ihan kuin se lapsi olisi pudonnut jonkun haikaran nokasta syliin ja ei ole auttanut kuin hyväksyä kohtalo tulevasta 18 vuoden piinasta. On tutkimustuloksia siitä, kuinka ihmisen onnellisuus laskee lasten myötä. Yhden lapsen vanhemmat ovat hieman lapsettomia onnettomampia, kahden tai kolmen lapsen vanhemmat ovat melkein yhtä onnellisia kuin yhden lapsen vanhemmat, ja neljän tai useamman lapsen vanhemmat ovat onnettomimpia. Tämä tieto löytyy googlettamalla. Ei se voi olla kenellekään yllätys, että lapsi muuttaa ihan kaiken ja unettomuus on yleinen kidutuskeino. 

Nyt moni voi ajatella, että juu, jeesustele sinä vaan lapsettomana. Niin jeesustelenkin. Ihmisten ottaessa koiran, he tutustuvat alan kirjallisuuteen ja ottavat selvää kaikesta. Eräs tuttavapariskunta veti viivan yli listastaan, kun heidän uusi koiranpentu tapasi minut ja mieheni. Listaan oli merkattu erilaiset ihmistyypit, joita pennun on hyvä tavata. Listassa oli muun muassa tummaihoinen ihminen, lapsi ja tatuoitu ihminen. Voitte arvata itse mistä ihmisryhmästä oli kyse meidän kohdallamme. Itseäni tietenkin nauratti koko tilanne, mutta ainakin oli otettu asioista selvää. Lapsen kohdalla luotetaan jotenkin ihmeellisesti siihen, että ainahan lapsia on tehty. Kuitenkin niiden kanssa oleminen ja eläminen tuntuu olevan välillä ylivoimaista. 

Vai onko kyse meidän keskustelukulttuurista? Onko jotenkin siistimpää sanoa, että paskaa on ja pääsisipä jo toteuttamaan itseä ja omia haaveita? Olisiko noloa sanoa, että nautin lapsen kanssa olemisesta ja aion silti totetuttaa haaveitani, mutta vaan myöhemmin? Tai jopa, että osa haaveista on nyt kuopattu tämän uuden elämäntilanteen myötä? Ihan kuin tämän koko aiheen ympärille olisi laskeutunut jokin outo verho, että mielummin otetaan esille ne huonot asiat hyvien sijaan. Kuinka monelle ennen jotain polvileikkausta on sanottu, että sehän tulee menemään ihan päin helvettiä? Että varaudu siihen, ettet kävele enää ikinä. Tämä on normi, kun puhutaan synnyttämisestä. Eräs ystäväni oli suolattu äitiryhmästä ulos, kun hänen lapsi nukkui hyvin, mies oli täysipainoisesti mukana osana perhettä ja raha-asiatkin olivat ihan mallillaan. Eihän sellainen nyt käy. Ihan yhtä lailla heidän perheessään tapellaan aamuisin kuriksista ja kaikilla on hiki, hän vain ei ehkä jaksa jauhaa siitä loppupäivää.

Yksi epäkohta kuitenkin vaivaa tässä eniten. Samaan aikaan, kun puhutaan oman ajan vaalimisesta ja kannustetaan muuttamaan Lappiin, kunnes lapsi on täysi-ikäinen, niin kauhistellaan jos joku laittaa lapsensa päiväkotiin alle 2-vuotiaana. Suomessa 1-2-vuotiaista lapsista oli vuonna 2013 vain 40% kodin ulkopuolella hoidossa. Vertailun vuoksi sama luku ruotsissa oli 70%. Olenko se vain minä, vai eikö näiden juttujen perhe-elämän kauheudesta pitäisi nostaa varhaiskasvatuspalveluiden käyttöastetta? Vai voisiko olla, ettei ne omat lapset olekaan ihmishirviöitä ja se nakkikastikekin maistuu oikeastaan ihan hyvältä?

Vauvoja ja sijaisia

Posted on: keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Terveisiä täältä äitiyslomalta. Olen nyt hetken saanut lojua kotona ja ottanut hieman etäisyyttä töihin. Olemme saaneet järjettömät määrät vaatteita, joita nyt ihastelen ja pesen täällä päivästä toiseen. Kukaan lapsi ei tarvitse mekkoja ensimmäisenä kuukautenaan, mutta onpahan nyt niitäkin (joka värissä). Hyvästä kunnostani huolimatta on ihan kiva, ettei tarvitse sitoa päivittäin 13 paria kenkiä montaa kertaa. Tai laskeutua nukkarin lattialle vain huomatakseen, että vielä yksi lapsi kaipaa peittelyä. Näköjään tämä äitiysloman pituus on laskettu fiksumpien ihmisten toimesta, minun kohdalla se osui ainakin fyysisten tehtävien puolesta täysin nappiin. Tulen kuitenkin jatkamaan säännöllisen epäsäännöllistä rustailuani tänne. Minultahan ei jutut lopu, vaikken olisikaan töissä. Varhaiskasvatuksen ilmiöitä voi onneksi seurata myös ulkopuolelta.

Viimeisinä kuukausina töissä sain myötäelää päiväkotimme johtajan tuskaa hänen koittaessa palkata sijaisia meille äitiyslomalaisille. Tehtävähän on vaikeustasoltaan verrattavissa länsimetron rakentamiseen tai Kolumbian rauhan aikaansaamiseen. Länsimetroa tuskin ikinä näemme, mutta Kolumbiassa on ilmeisesti jonkinlainen välirauha tällä hetkellä, joten ehkä tämä antaa toivoa myös Suomen varhaiskasvatukselle. Miten palkkaat pätevää henkilökuntaa, kun sellaista ei ole? Siinä vasta pähkinä purtavaksi. Miten haastatella ihmisiä, joiden tausta on kuin palapeli, josta osa paloista on hukassa? On käyty kursseja siellä ja täällä, näytetään todistusta Perun yliopiston kielikurssista ja puhutaan pidetyistä tanssikursseista Intiassa. Pääaineena on tämä ja tämä, mutta oppilaitos jää vähän epäselväksi. Mutta minkäs teet, palkataan kun ei muutakaan ole. Oli hän ainakin ihminen, mitä nyt ohimennen näin. Jonkinlainen pätevyys olisi hyvä olla, edes sitä varten että voitaisiin tietää kyseisen ihmisen historiasta jotakin. Kysyn tätä viikottain mielessäni ja olen kysynyt täälläkin, mutta kysyn taas: millä muulla alalla voidaan toimia näin? Etsitään kauppatieteiden maisteria, mutta palkattiinkin rallikuski. Ei tätä duunia kato diplomeilla hoideta.

Päiväkotimaailma on uskomattoman haastava juuri siinä tapahtuvan hitaan muutoksen takia. Eri oppilaitoksista tulee nuoria, jotka haluavat oppia ja tehdä uutta. Koulumaailma kokee suurta murrosta, päiväkotien on pysyttävä mukana. Vastassa on kuitenkin vahvaa muutosvastarintaa, vähättelyä ja muutoksen suoraa estämistä. 

Edistyksellisellä johtajalla on aseet aika vähissä, kun kaunopuheista huolimatta muutosta ei vaan anneta tapahtua. Mitä tehdä, kun ei voi edes palkata uusia ihmisiä? En tarkoita, että jokaisen vastavalmistuneen into piukassa esitettyjä kreisejä ideoita pitäisi toteuttaa sillä sekunnilla, kun hän ne suustaan päästää. Mutta ettei ainakaan tyrmättäisi ihan vain periaatteen vuoksi. 

Kun ihminen tulee teilatuksi tarpeeksi monta kertaa, hän lannistuu. Lannistunut työntekijä on kaikkien johtajien kauhu, sitä ihmistä on todella vaikea enää saada suorittamaan entisellä tasollaan. Tarpeeksi lannistuttuaan hän vaihtaa työpaikkaa tai jopa alaa. Jossakin kohtaa siisti sisätyö, edut ja kannustava ilmapiiri alkaa houkuttamaan. Lannistuneimmalle riittää työpaikka, jossa ei ainakaan opeteta keittämään kahvia vain siksi, että “eihän yliopistolta kukaan mitään osaa tehdä”. Minullekin sanottiin aloittaessani, että täällä tulee kestämään noin vuoden, että kukaan minua kuuntelee. VUODEN! Kuka enää nykyään odottaa yhtään mitään, saati sitten vuotta? 

Tapasin kesän päivystyksessä opiskelukaverini. Hän puuskahti toiveen, että saisi joku päivä tehdä työnsä, eikä neuvotella jostakin turhanpäiväisestä. Tässä oli kyseessä vielä hyvin rauhallinen, harkitseva jokaisen johtajan unelmatyöntekijä. Lähtölasku oli siis jo alkanut, ehkä jopa hänen itsensä tietämättä. Kaikissa paikoissa on omat plussat ja miinuksensa, mutta eri aloja nähneenä on pakko sanoa, että viimeinen vuosi on ollut aikamatka 50-luvulle. Onneksi olen matkalla törmännyt upeisiin, innostuneisiin ihmisiin, jotka toivottavasti pysyvät alalla ikuisesti. Se antaa toivoa meille uusille.

Nyt otan omaa aikaa vauvan kanssa ja pohdin omaa tulevaisuuttani. Tässä tarvitaan suuria muutoksia ihan lähivuosina, jotta nuoret saataisiin pysymään töissä. Me uudet olemme useimmiten useamman alan osaajia ja näemme työelämän mahdollisuudet melko laajasti. Olemme valmiita vaihtamaan hyvinkin nopealla tahdilla, mikäli kohtaamme seinän. Emme ymmärrä vanhojen tapojen päälle, emmekä pelkää muutosta. 

En tiedä kenelle heittää tästä palloa? Varhaiskasvatusvirastolle? Emma Karille? Jokaiselle alalla olevalle? Ainakin itselleni olen sen heittänyt ja ottanut jo kopinkin.

Uusi kausi, uudet vaatteet

Posted on: lauantai 13. elokuuta 2016

Ja näin lähti uusi kausi aluilleen. Omassa elämässä alkaa samalla vähän erilainen aikakausi, koska jään äitiyslomalle kuukauden päästä. Minulle saatiin sijainen eskariin ja siirryin pienempien ryhmään. Pakko sanoa, että 3-4-vuotiaat ovat kyllä hauskinta porukkaa. Niiden jutuista voisi kirjoittaa kirjan tai osan heistä palkata kohta kuvattavaan Konttori-sarjaan. Työskentely pienempien ryhmässä on hyvin erilaista kuin eskarissa. 6-vuotiaalta voi jo odottaa ja vaatia tiettyjä asioita, jonkun verran pitää pystyä odottamaan ja omista vaatteista pitää jollain tasolla huolehtia. 3-vuotiaalta voi puolestaan odottaa ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä, siinä saa toimia oman elämänsä Martti Ahtisaarena työvuoron alusta loppuun. 

Uusi kausi on siis käynnistetty, vaikka siirrynkin kohta pyörittämään kotona yhden hengen päiväkotia. Lapsia on tippunut paikalle hyvin rauhallista tahtia, alku on ollut kuin Kaurismäen elokuvasta. Ilmeisesti osa vanhemmista pystyy pitämään lomia vielä elokuussa, koska isoimmillaan meidän ryhmässä on ollut paikalla vasta kahdeksan lasta. 

Olemme muistutelleet vanhempia hiljalleen päiväkodin arjesta: kuinka olisi kiva jos he ilmoittaisivat jos lapsi on kipeä, kertoneet päivärytmin ja näyttäneet mistä löytyy tekstiilitussi lapsen vaatteiden nimeämiseen. Niin, ne vaatteet. Mitä laittaa lapselle päiväkotiin päälle? Minun henkilökohtainen mielipiteeni on, että jotain millä ei ole niin suurta merkitystä ja mikä on mahdollisesti käynyt kirpparin kautta. Mutta jos tosissaan ollaan niin tottakai jokainen pukee lapsensa miten haluaa ja oman rahatilanteensa mukaan. Kunhan sillä ei ole väliä, että ne ovat maalissa päivän päätteeksi. Minä en muistuttele lapsia vaatteiden varomisesta, muuta kuin mitä nyt kuuluu ihan normaaleihin käytöstapoihin esimerkiksi ruokapöydässä. Kun tehdään taidetta, niin vaatteet ovat täysin toissijaisia. Meidän pihalle muodostuu myös älyttömän herkullisia lätäköitä, joita pystyy yhdistämään puroilla. Voiko olla mitään hauskempaa? Lopputulos on aina täysin litimärät ja kuraiset lapset. Ai miksi emme laita kuriksia? Koska ulkona on +15C ja muksut muuttuvat uppopaistetuiksi hyvin nopeasti niissä lämpötiloissa. Sitä voi itse kokeilla joskus, kääriydy elmukelmuun ja mene jumppatunnille. Lasten märät vaatteet menevät leikkien jälkeen kuivauskaappiin ja sitten niistä karistellaan hiekat pois ennen seuraavaa ulkoilua. 

Yksi ilmiö mitä vieroksun ovat lasten pillifarkut päiväkodissa. Osalla lapsista ne ovat niin kireät, että niistä jää painaumia. Koita siinä opettaa lapselle omatoimisuutta, kun housut ovat täysin mahdottomat saada pois jalasta. Me liikumme, heilumme, möyrimme, konttaamme päivät pitkät. Omat pillifarkut ovat tiukasti viikonloppukäytössä, ei tulisi mieleenkään laittaa niitä töihin. Onko sillä oikeasti väliä, jos se lapsi vetäisi verkkarit aamulla jalkaan? Kuperkeikka on hemmetisti helpompaa tehdä verkkareissa, kuin pillifarkuissa. Toinen juttu on tilanteeseen epäsopivat kengät. Oletteko joskus kokeilleet kiivetä liukasta kalliota ballerinoissa? Meidän 3-vuotias tyttö tekee niin joka päivä, eikä ole todellakaan helpon näköistä.

Minun alueeni suurin ongelma ei ole kalliit vaatteet, joita pitäisi suojella. Meillä ongelma on liian pienet ja säähän nähden epäsopivat vaatteet. Kirppareilla myydään todella hyviä vaatteita, mutta niiden koluaminen vie enemmän aikaa kuin kaupan hyllystä talvipuvun hakeminen. Minun on helppo tehdä kirpparilla käynnistä kiva hetki, siemailla jossain lähikuppilassa hyvää cappuccinoa samalla lähetellen kuvia uusista löydöistä kavereille ja jatkaa siitä sitten matkaa. Kolmen lapsen yksinhuoltajaäidille tai -isälle kirpparireissu ei ole varmasti samanlainen mukava sunnuntaihetki, kun pitäisi löytää muksuille oikean kokoiset setit huomiseksi.  Facebook-ryhmissä myydään myös hyvää tavaraa käytännössä kolikoilla, mutta miten otat yhteyttä ilman mitään yhteistä kieltä? Miten edes löydät kyseisen alueen oman kirppariryhmän? Toki päiväkodilla on varavaatevarasto, että ei kukaan jää ilman vaatteita. Usein vaatteet jäävät sille tielle, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun menevät selkeästi käyttöön. Osa vanhemmista haluaa lahjoittaa pieneksi jääneitä vaatteita jollekin tietylle perheelle. Vaatteiden välittäminen vaatii hienotunteisuutta ja ne siirretään uuden perheen käyttöön hyvin ohimennen. Kaikille tulee hyvä mieli ja vaatteet jatkavat käyttötarkoitustaan. 

Seuraavan kerran kun haluat päästä eroon erityisesti ulkovaatteista, niin ehdotan yhteyden ottamista eri alueiden päiväkoteihin. Lupaan niiden tulevan käyttöön ja vaikka pientä lasta ei kiinnosta pätkääkään hieno haalari, niin lumiukon tekeminen se päällä on huomattavasti mukavampaa, kun lunta ei mene liian lyhyistä punteista sisään.

Kesäinen helvetti

Posted on: maanantai 4. heinäkuuta 2016

Meidän päiväkodille osui tänä vuonna kesäpäivystys. Kesäpäivystys tarkoittaa koko alueen päivähoitopalvelun keskittämistä yhteen päiväkotiin. Konkarit alkoivat valkkailemaan kesälomiansa tämän tiedon pohjalta. Huhti-toukokuun vaihteessa minulle alettiin kertoa kauhutarinoita viime vuodesta. Talon kokouksissa puhuttiin siitä, kuinka paikan varanneista lapsista lasketaan 40% automaattisesti pois ja työntekijöiden määrä mitoitetaan tämän luvun mukaan. Tässä vaiheessa ymmärsin tämän ihan hyvin. Lomakyselyt kysytään päiväkodeissa silloin, kun lunta on vielä maassa, eikä vanhemmilla ole mitään hajua kesälomista. Kaikki ilmoittavat luonnollisesti tarvitsevansa hoitopaikan lapselleen koko kesäksi.

Kesän lähestyessä tarinat viime vuosista kiihtyivät ja mietin, että mihinköhän olen sitoutunut. Uutena työntekijänä ei ole kauheasti kerääntyneitä lomia, eli minua odotti päivystys. Tällä alalla kuitenkin tunnutaan liioittelevan lähes kaikkea ja nostetaan kierroksia melko pienestä, niin en sitten miettinyt sitä sen enempää. 

Päivystyksen lähestyessä totuus alkoi todella valjeta. Noin sadan lapsen päiväkotiin oltiin ottamassa tuplamäärää lapsia kesäksi. Patjoja, lakanoita ja pöytiä haalittiin ties mistä ja lasten tietoja koottiin, jotta edes vähän tiedettäisiin ketä on tulossa. Seuraavaksi aion sanoa jotain, jota en kasvotusten myönnä: mielestäni subjektiivinen päivähoito-oikeus ei ole tätä varten. Vanhemmat panttaavat viimeiseen asti tietoa, aikovatko olla lomalla vai ei. Kaupunki miettii miten valmistautua lapsimäärään mahdollisimman vähillä resursseilla. Järjestelyjä tehdään, kuin oltaisiin valmistautumassa talvisotaan. Päivystyksen alkaessa maanantaina emme tienneet, tuleeko ryhmäämme 15 vai 55 lasta.

Muutama perui heti aamusta tulonsa, suurin osa jätti ilmoittamatta liikkeistään ja lopputulos oli 35 lasta. Seassa oli 4 erityisen tuen tarpeessa olevaa, joista yhdellä on normaalisti aina oma henkilökohtainen avustaja. Nyt kesäksi hän ei avustajaa saanut. Osa lapsista on meille aikuisille tuntemattomia tai olemme heitä nähneet satunnaisesti käytävillä. Ikäjakauma on 3-7v, eli osa nukkuu päiväunet ja osa ei. Aamulla teippaamme jokaiseen lapseen hänen nimensä ja ryhmän nimen. Lapset tietenkin repivät ne irti, joten lounasaikaan mennessä emme enää välttämättä tiedä lapsen nimeä. Parasta koko systeemissä on, että joka päivä voi tulla eri lapset. Tämä tarkoittaa eri allergioita, eri lakanat, eri persoonia ja eri tarpeet. Päiväkodin keittiö valmistaa moniallergiselle lounaan, vain huomataksemme, ettei kyseinen lapsi tullutkaan tänään. Meidän ryhmä oli vielä hallittavissa, viereiseen ryhmään tuli 57 lasta. 

Älkää ymmärtäkö pointtiani väärin. Minusta on mahtavaa, että mikäli lapsella on sijoitus päiväkotiin, hänet saa sinne tuoda koska tahansa. Vaikka siis olisi ilmoittanut olevansa lomalla. Perhekriisit osuvat usein loma-aikoihin ja silloin pitää olla paikka johon tuoda lapsi, kun omat resurssit ei riitä. Mutta onko kaupungilla oikeus mitoittaa päivystys aivan liian pieniin tiloihin liian pienellä aikuismäärällä, vain siksi koska viime vuoden tilastot näyttävät, että n. 40% tulee perumaan tulemisensa tai jättävät kokonaan ilmoittamatta itsestään? Voisiko perheiltä vaatia edes jotain sitoutumista suunnitelmiinsa? Suurin osa perheistä on kuitenkin jättänyt ilmoittamatta tarpeistaan ihan silkasta huolimattomuudesta, eivät minkään eeppisen perhetragedian takia. Miten systeemi saataisiin oikeasti palvelemaan lasta? Siis sitä kääpiötä joka on siellä tuntemattomien ihmisten keskellä miettimässä, että mitä hänen elämälleen yhtäkkiä tapahtui ja keneltä kysyä apua, kun pitäisi päästä vessaan.

Mietin viime viikolla voidellessani tuhannetta näkkileipää, että tietävätkö vanhemmat mitä päivystyksissä tapahtuu? Työmme ei edelleenkään ole rakettitiedettä, mutta ihmisen muistikapasiteetti on silti rajallinen. Ei voi mitenkään oppia vartissa tuntemattomien lasten perustietoja, saati tutustua näihin henkilökohtaisesti. Ei pysty järjestämään ääniherkälle lapselle rauhallista tilaa, kun jokaiseen siivouskaappiin ja kopiokoneen päälle on jo sijoitettu joku kapaloikäinen. 

Pahimman päivän iltapäivällä tämä ääniherkkä lapsemme rakensi itselleen majan ja vetäessään ovea viimein kiinni, hän huusi täysiä: PAINUKAA HELVETTIIN! Nyökyttelin ja sanoin, etten olisi osannut itse ilmaista asiaa paremmin.

Lastentarhaaja All rights reserved © Blog Milk Powered by Blogger